Pintaa syvemmältä
Turkin valtava mielenosoitusaalto on hämmästyttänyt kaikkia: istanbulilaisen puiston suojelemisesta alkanutta kiistaa seurasi viikon sisällä 603 protestia 77:ssä maakunnassa ja tapahtumat ovat sen jälkeen jatkuneet. Tämä merkitsee melkoista epäluottamuslausetta pääministeri Recep Tayyip Erdogania kohtaan, ja hän on toisaalta hyvin selvästi ilmaissut oman epäluottamuksensa mielenosoittajia kohtaan.
Kaikki alkoi, kun pieni ryhmä opiskelijoita ja luonnonsuojelijoita valtasi puiston puolustaakseen sen puita kaatamiselta. Geza-puisto Istanbulin pääaukion Taksimin vieressä on seudun ainoa vihreä alue. Erdoganin ajama hanke vanhan, ajat sitten puretun tykistökasarmin uudelleenrakentamiseksi pienentäisi puistoa. Hanke tuntuu muutenkin kummalliselta, rakennuksen vanhahtavan kuoren sisälle sijoitettaisiin ostoskeskus ja hotelli.
Taksimin aukio on lähinnä toiminut Istanbulin auto- ja bussiliikenteen keskeisenä solmukohtana. Uudistussuunnitelman päätarkoitus on luovuttaa aukio jalankulkijoille ja ohjata ajoneuvot maan alle. Tätä tuskin kukaan vastustaa.
Erdoganin autoritaarisesta politiikan-tekotavasta on tullut protestoijien päämotiivi.
Sen sijaan harva ymmärtää vanhan, jo unohdetun kasarmin kopion rakentamista ja sen uutta elämää ostoskeskuksena. Funkistyylisen Atatürk-kulttuurikeskuksen korvaaminen barokkityylisellä oopperatalolla oudoksuttaa myös monia. Mutta harva on päässyt tutustumaan tarkempiin suunnitelmiin, vielä harvempi on voinut ilmaista mielipiteensä niistä.
Mutinaa on ollut pitkään, mutta leiriytyminen puistoon oli ensimmäinen varsinainen mielenosoitus suunnitelmaa vastaan. Se oli hyvin rauhanomainen, mutta mellakkapoliisi ei piitannut siitä, vaan hyökkäsi puistoon karkottaakseen ihmiset sieltä, käyttäen vesitykkejä, kyynelkaasua ja pippurisumutetta.
Tuloksena oli vahva solidaarisuuden aalto, joka toi tuhansia ihmisiä puistoon ja tukimarsseihin. Tässä vaiheessa myös radikaalit ryhmät liittyivät protesteihin, niiden joukossa sellaisetkin, jotka polttivat autoja, busseja ja muuta.
Erdogan leimasi koko joukon tihutyöntekijöiksi ja ilmoitti, että suunnitelmat toteutetaan vastalauseista huolimatta. Hänen Pohjois-Afrikan matkansa antoi kuitenkin varapääministeri Bülent Arınçille mahdollisuuden pyytää anteeksi poliisiväkivaltaa ja presidentti Abdullah Gülille tilaisuuden ilmoittaa, että demokratiassa on kyse muustakin kuin vaaleista ja että mielenosoittajien ”sanoma on vastaanotettu”. Kun Erdoganilta Marokossa pyydettiin kommenttia Gülin lausunnosta, hän vain vastasi ärtyneesti, ettei ymmärtänyt, mikä se sanoma olisi ollut.
Kotiin palattuaan Erdogan jatkoi tylyä linjaansa ilmoittaen, että suunnitelma pysyy, korkeintaan ostoskeskuksen tilalle voi tulla moskeija. Mielenosoitusten lietsojiksi hän on nimennyt vieraiden valtioiden agentit, kotimaiset vasemmistoradikaalit ja oppositiossa olevan republikaanisen kansanpuolueen (CHP). Mielenosoituksissa on kyllä usein kaikunut iskulause ”Olemme Kemal Atatürkin sotilaita”, mutta moniko sitä oli?
Keitä siis olivat puistonvaltaajat? Bilgin yliopisto haastatteli heistä kolmeatuhatta ja totesi, että 63,6 % oli nuoria, 19–30-vuotiaita. 70 % heistä ilmoitti, ettei mikään puolue tuntunut läheiseltä ja vain 15,3 prosentille joku puolue oli läheinen. Ainoastaan 7 % sanoi, että heidän puolueensa oli saanut heidät liittymään mielenosoittajiin.
Vaikuttimiksi 92,4 % sen sijaan ilmoitti pääministerin autoritaarisen politiikantekotavan, 91,3 % poliisiväkivallan, 91,1 % demokraattisten oikeuksien loukkaamisen, 84,2 % tiedotusvälineiden vaikenemisen mielenosoituksista ja 56,2 % Gezi-puiston puiden kaatoaikeen.
Entä vaatimukset? 96,7 % vastasi: poliisiväkivallan loppu ja 96,1 % ihmisoikeuksien kunnioittaminen. 79,5 % vastusti sotilaskaappausta, ja vain 6,6 % kannatti sellaista.
Numerot osoittavat selvästi, etteivät mielenosoitukset todellakaan olleet CHP:n kemalistien käynnistämiä. Hehän yleensä ovat kannattaneet sotilaskaappausta ja vedonneet omaan korkeimpaan auktoriteettiinsa, Mustafa Kemaliin, kaikissa mahdollisissa tilanteissa.
Kemal, joka sai kunnianimen Atatürk eli turkkilaisten isä, pelasti Turkin turkkilaisille taidokkaan sodankäynnin avulla 1920-luvun alussa ja ryhtyi sen jälkeen kunnioitettuna yksinvaltiaana muokkaamaan kansakuntaa haluamaansa suuntaan. Äärimmäinen kansallismielisyys ja tiukka maallisuus olivat hänen pääkeinonsa. Yhteiskunnan johtavaan kerrokseen – virkamiehistöön, tuomaristoon, upseeristoon, opettajistoon – ei ollut pääsyä, jos oli avoimesti uskonnollinen. Koska valtaosa turkkilaisista on muslimeja, vain pieni vähemmistö saattoi kuulua eliittiin, joka sen vuoksi hitsautui erityisen tiiviisti yhteen.
Turkin liityttyä Natoon syntyi paine demokratisoida maata, ja monipuoluejärjestelmään siirryttiin vuonna 1950. Eri vaiheissa toisaalta vasemmistolaiset, toisaalta islamilaiset voimat saivat kemalistien mielestä liikaa vaikutusvaltaa, jolloin sotilaskaappauksilla ohjattiin kehitys takaisin ”oikeisiin” uomiin. Viimeinen tällainen kurinpalautus tapahtui vuonna 1997.
Vuonna 2002 Erdoganin, Gülin ja Arınçin perustama islamilainen puolue AKP sai monia yllättäneen vaalivoiton, joka sen jälkeen on toistunut kaksi kertaa. Alkuvaiheessa hallitusta uhkasivat monenlaiset mielikuvitukselliset sotilaskaappaussuunnitelmat ja puoluetta uhkasi korkeimpien juristien masinoima kielto. Tästä syystä AKP:n hallituksen oli pakko edetä varovasti, vanhaa kemalistista perustuslakia vain vähän muuttaen.
Vasta kolmannen vaalivoiton jälkeen Erdogan on ryhtynyt harjoittamaan itsensä näköistä konservatiivisempaa politiikkaa, joka on pyrkinyt muokkaamaan yhteiskuntaa ”siveellisempään” suuntaan. Hän on julistanut tavoitteekseen uskonnollisemman nuorison luomisen. Hän on myös vaatinut lisää lapsia, vähemmän abortteja ja vähemmän keisarinleikkauksia. Kuvaan kuuluu myös äskeinen alkoholilain muutos, joka on lisännyt varsinkin nuorten aikuisten ärtymystä viime viikkoina.
Nykyinen tilanne hämmentää. Erdogan teki urotyön epäsuoran sotilashallinnon lopettamiseksi ja demokratian mahdollistamiseksi Turkissa – syökö demokratia nyt lapsensa niin kuin vallankumous aikoinaan?
Ehkä Erdogan onnistui liiankin hyvin: hän on luonut maahan vahvemman demokraattisen hengen kuin itse olisi tahtonut. Jos hän nyt väkisin ajaa oman kantansa läpi, hänen jo nuhjaantunut maineensa Turkin demokratian sankarina kyseenalaistuu kokonaan ja hänen unelmansa tulla ensi vuonna valituksi vahvalla mandaatilla varustetuksi Turkin presidentiksi ei ehkä toteudukaan.
Jos Erdogan kaikesta huolimatta valitaan presidentiksi, monet tulevat näkemään hänet uutena Atatürkina, patriarkaalisena johtajana, joka haluaa muokata kansansa oman tahtonsa mukaiseksi. Ainakin hän itse näkee itsensä Turkin isänä. Eräässä seinäkirjoituksessa taas sanottiin: ”Isä, mene kotiin!”
Lisää Turkista kahden viikon päästä.
uutiskirje 
