ONLY GOD FORGIVES (Ranska-Thaimaa-USA-Ruotsi 2013). Ohjaus ja käsikirjoitus: Nicolas Winding Refn. Kuvaus: Larry Smith. Musiikki: Cliff Martinez. Pääosissa: Ryan Gosling, Vithaya Pansringarm, Kristin Scott Thomas.
Only God Forgives. Vain Jumala Armahtaa. Tapahtumat osoittavat, miten Kuoleman enkeli jakaa oikeutta.
Bangkokiin sijoittuvassa rikosdraamassa nähdään yksi kaikkien aikojen ”hyvä vastaan paha” -matseista viimeisen päälle hiotulla itä-länsi-akselilla. Matsissa on aineksia räjähtävään tyrmäykseen. Nyrkkeilyterminologia on paikallaan, sillä elokuvan amerikkalainen miespäähenkilö (Ryan Gosling) pyörittää thai-nyrkkeilyklubia.
Ei mitään tarantinolaista ”ultraväkivaltaa” ja verbaalihössötystä.
Klubi on kulissi suuren luokan huumekaupalle. Mukana bisneksessä on myös isoveli. Tämä tempaisee tarinan alkulämmittelyissä käsittämättömän raa’ asti. Uhri on vasta teini-ikäinen prostituoitu.
Tästä eteenpäin elokuva vie maailmaan, jossa mätäpaiseet leikataan irti eteläkorealaisetkin kateellisiksi saavalla ehdottomuudella sekä kirurgisella täsmällisyydellä. Kehiin nousee elokuvan thaimaalainen miespäähenkilö, komisario Chang.
Karismaattisen Vithaya Pansringarmin roolityö Changina uhkuu voimallista läsnäoloa. Hän ilmentää vaikuttavasti hiljaista sisäistä voimaa, joka tarvittaessa käännetään räjähtäväksi fyysisyydeksi. Ollaan käsitteiden yin ja yang ytimessä.
Thaimaalaisnäyttelijä on armoitettu kohtausten kuningas niin ilmeettömänä tuijottaessaan kuin samuraimiekalla sivaltaessaankin.
Miekkaan liittyvä symboliikka on tapahtumissa oleellinen ja siitä tarina myös saa syvän moraalisuutensa. Elokuvan voima on vertauskuvallisella tasolla, tosin väkivallan kuvaus ei ole kaikilta osin ongelmaton.
James Cagney -klassikossa Valkoinen hehku (1949) sekä brittileffassa The Krays – väkivallan veljekset (1990) poikien pahat teot jäljitetään äiteihin ja vahvoihin naisiin heidän takanaan. Only God Forgives jatkaa tätä genre-perinnettä ikimuistoisella tavalla.
Kristin Scott Thomas tekee erinomaisen vaikuttavan roolityön kolhona keski-ikäisenä naisena, jolla on enemmän munaa kuin gangsteripojilla yhteensä.
Jo ennen kuin urut musiikkiraidalla tulvahtavat esiin syntyy vaikutelma, että Only God Forgives on itse asiassa yhdistelmä rikos- ja toimintafilmiä sekä sielunmessua.
Musiikkiraita on vahvasti mukana rakentamassa hyvin latautunutta tunneilmastoa.
Elokuva on suoraviivainen, kova ja koruttoman kaunis rikosfilmi väistämättömien tilintekojen moraalista: liian korkealla profiililla operoivien pimeyden voimien kimppuun on käytävä säälimättömillä vastaiskuilla. Keskeisen sanomansa elokuva ajaa geometrisen linjakkaasti.
Nicolas Winding Refnin tekijän käsialassa on tyylitietoista ehdottomuutta, joka tuo hänet lähelle maineikasta maanmiestä Carl Theodor Dreyeria. Pinnalta katsoen nämä kaksi ovat toki kuin eri planeetoilla.
Yhteistä on silti jonkinlainen juhlava staattisuus ja totisuus, jotka ovat tarinankulun vankkana runkona. Ei siis mitään tarantinolaista ”ultraväkivaltaa” ja verbaalihössötystä.
Only God Forgives on klassinen hyvän ja pahan välinen taistelu nykyaikaisissa urbaaneissa kehyksissä. Siellä jossain ovat myös pikkulapset mahtavampien voimien armoilla kuin saduissa ikään.
Näihin kehyksiin kirjoittaja-ohjaaja luo oman maailmansa ja toimii sen puitteissa johdonmukaisesti, tyylitietoisesti ja kurinalaisesti. Tanskalaisohjaaja on luonut taidokkaan ja kantavan kulttuurisen sillan idän ja lännen erilaisten perinteiden välille. Edellinen työ Drive (2011) on uutuuden rinnalla kuin harjoitusottelu ennen varsinaista koitosta.
uutiskirje 
