Synnytys- tai synnytyksen jälkeisellä masennuksella tarkoitetaan äidin synnytyksen jälkeen kokemaa masennusta. Siitä kärsii arviolta peräti 10–26 prosenttia äideistä. Vielä ei tiedetä kuitenkaan tarkasti, miksi joku sairastuu, ja toinen ei.
”Riskitekijöiksi” luetaan aiemmin sairastettu masennus, kumppanin tuen puute (tai kumppanin puute), vaativa vauva, sairasteleva vauva, äidin omat lapsuusajan traumat tai elämäntilanteen huonoksi kokeminen. Nainen kuitenkin voi kärsiä synnytysmasennuksesta vaikka mikään edellä mainituista seikoista ei hänen kohdallaan pitäisi paikkaansa ja vaikka mitään erikoista tai havaittavaa syytä olisi.
Termi ”synnytys” viittaa puhtaasti naisen kehoon eikä diagnoosi synnytysmasennus sovellu isiin. Ongelma on puheentasolla siis paikallistettu paitsi sairaudeksi ja kuuluvaksi terveydenhuollon piiriin, niin samalla myös naisten kehoon eli naisten ongelmaksi. Väitän kuitenkin, että ilmiön juuret ovat paljon vahvemmin kiinni yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa maaperässä kuin äitien psyykessä.
Jokaisella lapsella on oikeus tuntea oma isänsä siinä missä äitinsäkin.
Tilastokeskuksen mukaan alle 18-vuotiaista lapsista Suomessa vuonna 2011 asui peräti 17,3 prosenttia yhden vanhemman perheissä. Selvä enemmistö heistä, eli 161 575 lasta (87,9 prosenttia) asui äidin luona ja vain 22 258 isän luona.
Alle vuoden ikäisistä vauvoista 8 prosenttia asuu yksinhuoltajaäidin kanssa. Koska kahden vanhemman perheissä asuu 92 prosenttia, eivät yksinhuoltajaisät yllä edes yhden prosentin osuuteen alle vuoden ikäisten lasten kanssa asuvien joukosta. Viimeksi kuluneiden 11 vuoden ajan yksinhuoltajaäitien kanssa asuvien alle yksivuotiaiden lasten osuus on pysynyt ennallaan. Siispä pienten lasten vanhempien eroja ei voida tarkastella huomioimatta naisten ja miesten välisen tasa-arvon toteutumista.
Samaan aikaan, kun Suomessa on alettu ”keskustella enemmän synnytyksen jälkeisestä masennuksesta”, on keskustelu kiihtynyt myös isien oikeuksista. Oikeuksien mukana tulee yleensä myös vastuu. Esimerkiksi jättäytyminen pois työelämästä lapsen vuoksi, edes nykyisen laissa turvatun isäkuukauden ajaksi, vahvistaisi jo huomattavasti isien asemaa huoltajana – jos ei muuten, niin ainakin omien lasten ja lapsen toisen vanhemman silmissä.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisella lapsella on oikeus tuntea oma isänsä siinä missä äitinsäkin. On sekä nykyisen vanhempainvapaajärjestelmän epäoikeudenmukaisuuden että vanhojen vallitsevien asenteiden syytä, että niin moni isä jää huoltajuusoikeuksissa äitejä jälkeen. Jos esikoistaan saavalle pariskunnalle olisi alusta asti selvää, että vanhempainvapaan ensimmäinen vuosi tulisi, lain kirjaimenkin mukaan, jakaa tasan isän ja äidin kesken, niin monta eroa saattaisi jäädä tekemättä. Varmasti ”sairastuneita” äitejä ja yksinäisiä isiä olisi nykyistä vähemmän.
Jokaisen, joka pitää naisten ja miesten välistä tasa-arvovaatimusta tärkeänä, tulisi suhtautua vakavasti nykyisen vanhempainvapaajärjestelmän uusimista koskeviin vaatimuksiin.
6+6+6- mallin käyttöönotto vahvistaisi sekä isien oikeuksia lapsensa huoltajina että vähentäisi äitien kokeman elämänmuutoksen syvyyttä. Se olisi varmasti myös lapsen etu vahvemmin kuin nykyinen äideille ja äitien työnantajille vastuun kasaava vanhempainvapaamalli.