Arkistoja siivotessa osui käteen 20 vuotta sitten tähän lehteen kirjoitettu kolumni Och samma på svenska. Oli lama, populistinen kansallishenki jylläsi, ja ”pakkoruotsi” sai kyytiä. Aloite sen poistamiseksi kouluopetuksesta taisi nimenomaan tulla täältä korpiprovinssista. Ruotsin vastustus näyttää heräävän aina muutaman vuosikymmenen välein. Muistelen, että 70-luvulla KU:n toimittajana olin parin kansanedustajan lobattavana kabinetissa, kun asia oli taas kerran aktuelli.
Äitini reputti 30-luvun alussa ylioppilaskirjoitusten ruotsin, koska Turun Suomalaisessa yhteiskoulussa oli pantu pystyyn boikotti ”hurrikieltä” vastaan. Tai niin hän sanoi – epäilen kyllä muita syitä kuin jaloa isänmaallisuutta.
90-luvulla tielleni osui pari merkittävää haastateltavaa, joiden kanssa puhuin paljonkin silloisesta ruotsin vastustuksesta. Yksi heistä oli kirjailija Johannes Salminen, joka korosti maamme kulttuuri-identiteettiä: ilman ruotsinkielen taitoa emme osaisi suunnistaa omassa menneisyydessämme. Sama näkemys oli myös Joensuun yliopiston professorilla Heikki Kirkisellä, joka toki korosti myös venäjän taidon tärkeyttä. Hän kertoi opiskeluaikanaan oivaltaneensa, että monen alan auktoriteetin yksipuolinen historiankäsitys perustui siihen, etteivät he kielitaidottomina hallinneet venäläisiä lähteitä.
Kun itäsuomalaiset kiivailevat ruotsin turhuudesta ja venäjän tärkeydestä, perusteeksi näyttäytyvät venäläisten rahat.
Vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja K. J.Lång puolestaan ihmetteli, miksi ruotsin vastustajat pitivät ”pakkoruotsia” kielivähemmistön etuna. Hän korosti, että ruotsalainen kielivähemmistö on muutamaa Pohjanlahden rannikon iäkästä ummikkoa lukuun ottamatta käytännössä kaksikielistä, mikä antaa sille etulyöntiaseman alalla kuin alalla. Ruotsinkielen kouluopetuksella suomenkielinen enemmistö on pyritty nostamaan samaan asemaan, kaksikieliseksi. Långin mielestä ruotsin tekeminen valinnaiseksi ei olisi ruotsinkielisten päänsärky ollenkaan; heidän kaksikielisyytensä kyllä säilyisi ja vahvistaisi heidän asemaansa. Miksi maahan pitäisi luoda tällainen kaksikielinen yläluokka? Lång ihmetteli.
Vai pitäisikö myös ruotsinkieliset ”vapauttaa” suomen opetuksesta? Sekö olisi persujen ja heidän peesaajiensa seuraava askel?
Kouluajalta jäi harmittamaan monikin kaikenkattavan vastahangan takia vetelästi hoidettu asia. Eniten on kuitenkin harmittanut ruotsin kielen huono taito. Kirjallisesti se sentään on vähintään välttävä ja pysynyt kuosissa ruotsinkielisten lehtien ja kirjojen avulla. Kuullun ymmärtäminen jotenkin sujuu, mutta kun pitäisi puhua, kurkkuun nousee tulppa. Toimittajan ammatin tähtihetkiä oli taannoin kirjailijahaastattelu, jossa haastateltava puhui ruotsia ja minä suomea. Kelpo juttu siitä tuli.
Tietysti syytin vanhanaikaista kouluopetusta. Iäkäs naislehtori sanoi tunnin alussa God dag ja Sätt er, mutta muuten ei puhuttu ruotsin sanaa. Englannissa ei estoja syntynyt, kun oli nuori ja valistunut opettaja. Muutenhan me vanhan yhteiskoulun kasvatit olimme ylpeitä jokaisesta vieraasta kielestä, jota saimme opiskella. Minä luin lukiossa latinankin. Ei tullut mieleen miettiä, mitä ”hyötyä” siitä on, mutta oli siitä: latina on hyvä pohja kaikkien romaanisten kielten opiskelulle.
Suomi on virallisesti kaksikielinen maa. Ennen ruotsia kutsuttiin toiseksi kotimaiseksi kieleksi. Nyt siitä puhutaan vieraana kielenä. Mikä vieras kieli se on?
Sensijaan, että ajetaan pää punaisena ruotsin ja venäjän valinnaisuutta, voitaisiin miettiä, aloitetaanko ruotsinkielen opetus liian myöhään. Se alkaa juuri siinä vaiheessa, jolloin koulunkäynti murrosiän kuohunnassa muutenkin takkuaa, ja kaikki kiinnostava on muualla. Ruotsin voisi aloittaa hyvin aikaisin, ja vähän leikin kautta. Pieni lapsi oppii vaikka mitä kieliä, hän on ennakkoluuloton ja utelias. Päiväkotien kielikylvyistä on erinomaisia kokemuksia. Ruotsin alkeisopetuksen voisi liittää jo esikouluun, ja varsinaisessa koulussa olisi helppo jatkaa.
Ruotsin kieli on läsnä joka ikisen suomalaisen arjessa: katujen nimissä, junakuulutuksissa, tavaroiden tuoteselosteissa, käyttöohjeissa, virastoissa, tv:n ja radion ohjelmissa. Meillä on kaksikielinen media ja kaksikielinen kirjallisuus, ne ovat suuri rikkaus ja helpottavat kielitaidon ylläpitämistä.
Kun itäsuomalaiset kiivailevat ruotsin turhuudesta ja venäjän tärkeydestä, perusteeksi näyttäytyvät venäläisten rahat. Ne pitäisi saada tänne meille. Kun elintaso Venäjällä nousi, kauppojen ovista katosivat äkkiä kyltit, joissa luki: Vain kaksi venäläistä kerrallaan. Raha kelpaa, mutta muuten venäläisiä kohtaan tunnetut ennakkoluulot eivät heidän kantamansa rahan takia ole mihinkään hävinneet. Kesämökkikaupoista pidetään kovaa porua, ne ovat isänmaan petturuutta, ja maailmanloppu tulee, kun ryssä ostaa Suomen mökkitontti kerrallaan.
Mikään ei estä venäjän opettamisen aloittamista vaikka heti kaikissa kouluissa. Niin pitäisi tehdäkin. On yritettykin, mutta yleensä on karahdettu siihen, ettei oppilasryhmiä saada kasaan. Pitäisikö venäjänkin sisäänajo aloittaa jo hyvin varhain, päiväkodeista ja esikouluista?
Tuntuu siltä, että itäsuomalainen kansanihminen ei itse asiassa tiedä, kumpaa enemmän vihaisi, idän ryssää vai lännen hurria. Vaikka vakaasti vastustankin ruotsin kielen tekemistä valinnaiseksi, kieltämättä kutkuttaa ajatella, kuinka hyvin alkaisi ruotsin kieli maistua itäsuomalaismurkuille, kun vaihtoehdoksi tarjotaan kirjaimistoltaan, ääntämiseltään ja rakenteeltaan paljon vaikeampaa venäjää. Houkuttaisiko tosiaan se tulevaisuusvisio, että voisi jäädä kotikuntaan palvelemaan venäläisiä turisteja marketissa?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
