Naisen osa ei ole kadehdittava elokuvan Django – kostaja (Django, 1966) alkuminuuteilla, eikä juuri jatkossakaan. Naisen onneksi on Django. Hänen kuudestilaukeavansa kaataa viisi miestä kerralla. Aiemmassa episodissa viisikko tekee tarpeellisen esityön.
Sergio Corbuccin ohjaama italowestern havainnollistaa, miten nopeasti voimasuhteet voivat lännenfilmin myyttisessä maailmassa muuttua. Ruumisarkkua perässään vetävän Djangon astuminen saluunaan herättää pelonsekaista kunnioitusta. Väki ei vielä tässä vaiheessa tiedä arkun todellista toimenkuvaa.
Nimihenkilö (Franco Nero) saapuu Mariansa (Loredana Nusciak) kanssa nuhruiseen kaupunkipahaseen. Sen lähituntumassa punahuppuista (vrt. Ku Klux Klan) joukkiota johtava amerikkalaismajuri käy yksityistä sotaa meksikolaiskenraalin (Jose Bodalo) armeijaa vastaan.
Hieman yllättävä juonenkäänne selkeyttää hetkeksi rintama-asetelmia. Tarina vie monista genren filmeistä tuttuun brutaaliin, petosta sykkiviin ja kostolle alttiiseen maailmaan.
Leffan kömpelyyden perusteella tuntuu yllättävältä, että se saavutti Euroopassa suuren suosion. Ehkä osasyynä oli se, että Sergio Leonen raivaamalle maaperälle janottiin uusia tulijoita. Tosin nimenomaan Leonen opusten rinnalla Django – kostaja on aika heppoinen tuttavuus macho-oopperana.
Django – kostaja. TV2 lauantaina klo 22.20.
uutiskirje 
