14. kerran järjestetty kolmipäiväinen Joensuun kirjallisuustapahtuma keräsi taas salit täyteen kirjallisuutta harrastavaa ja sen tekijöistä kiinnostunutta yleisöä. Varmaan tuhannen kävijän raja rikkoutui viikonlopun tilaisuuksissa. Että pienessä kaupungissa riittääkin innostusta tähän ”vanhanajan seminaarimeininkiin”, joka pääosin kulkee niin, että yksi puhuu ja muut kuuntelevat, ja sitten keskustellaan.
Taiteellista ohjelmaakin oli, huippuna Taisto Reimaluodon järisyttävä monologi Kuu on linttaan kävelty kengän korko. Esitys on koottu Pentti Saarikosken viimeisestä runokokoelmasta Hämärän tanssit, ja sopi ohjelmaan senkin takia, että Saarikoski kuoli Joensuussa tasan 30 vuotta sitten.
Saarikosken runot sopivat myös tapahtuman teemaan, joka oli JÄLKI kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Tosin teemaan sopii melkein mitä tahansa, ja päänvaivaa ohjelmatyöryhmälle tuottikin lähinnä se, miten teema rajataan. Hyvin onnistui.
Miksi muistan yksityiskohtaisesti äidin ja isän kädet, jopa niiden tunnun yli puoli vuosisataa heidän kuolemansa jälkeen?
Nyt on pakko vähän elvistellä aiheilla ja esiintyjillä, niin hienoja olivat molemmat. Tiedeosuudessa Yliopistolla puhui professori Laura Kolbe nationalismin pitkistä jäljistä ja muistin politiikasta, FT, tietokirjailija Teemu Keskisarja terrorista Viipurissa vuonna 1918, dosentti Anna Kuismin varhaisista ”kynällä kyntäjistä”, jotka jättivät jäljen, vaikka itse jäivät tuntemattomiksi. Päivän ekokriittisessä osiossa FT Ossi Naukkarinen puhui jalanjäljen kauneudesta tai rumuudesta ja dosentti Markku Lehtimäki kirjallisuudentutkijan jäljestä. Huippuväkeä – tapahtuman ohjelmatyöryhmässä ei turhaan istu proffa poikineen.
Konservatoriolla esiintyvät kirjailijat Joel Haahtela, Riikka Ala-Harja, Aki Ollikainen ja Katja Kettu. Potter-käännöksillään ”kulttikääntäjäksi” noussut Jaana Kapari-Jatta oli estynyt saapumasta, mutta oli livenä paikalla yhtäkaikki – skypen avulla. Antero Viinikaisen estettä paikkasi hänen viimeisimmän teoksensa Pentti Saarikosken toinen tuleminen luenta yleisölle. Viinikaisen romaani istuu teemaan kuin nenä päähän, ja Joel Haahtelan romaani Katoamispiste, jossa liikutaan kirjailija Raija Siekkisen jäljillä on kuin teemaa varten tehty. Riikka Ala-Harja puhui kohua herättäneen romaaninsa Maihinnousun jättämistä jäljistä ja oman elämän jäljistä kirjassa, Katja Kettu historian jäljistä teoksissaan, samoin kuin Aki Ollikainen, jonka menestysromaanin Nälkävuosi aiheen ensimmäinen jälki jäi häneen yhdestä hautakivestä pohjanmaalaisella hautausmaalla.
Yleisö keskusteli vilkkaasti, niin kuin itäsuomalainen yleisö aina keskustelee. Sitä kuunnellessa mietin, olisikohan samassa nosteessa mennyt vielä neljäskin seminaaripäivä yhteen syssyyn.
Hyvän seminaarin tunnusmerkki on se, että sen teemat jäävät pyörimään mieleen ja tuottavat ajattelutoimintaa. Minulle tiedepäivän puheet putkauttivat mieleen lauseen: ”Minun miälestän on mailma kamalan hias.” Sen kirjoitti vuonna 1850 Mariia Juhanintytär Kaustisen Virkkalan talon heinäladon seinään. 1990-luvulla löysin lauseen Suomen Kuvalehden vuosikerrasta vuodelta 1929, ja se oli minusta hieno lause, kaunokirjallinen lause, ajattelun tulos. Myös Veijo Meri löysi jostain saman lauseen, ja sijoitti sen historiakirjasarjansa ensimmäisen osan alkuun koko sarjan motoksi. Virkkalan talon heinälatoa ei ole, mutta Mariia Juhanintyttären ajattelun jälki elää: minä tein siitä kolumnin laajalevikkiseen aikakauslehteen, mutta Veijo Meri teki siitä suomalaisen kirjallisuuden lauseen.
Seminaarin lopuksi käytiin paneelikeskustelu otsikolla Kaikesta jää jälki. Niin jää. Euroopan nationalistiset aatteet jostain 1300-luvulta lähtien jättivät jälkensä Suomen kansalliseen nousuun 1800-luvulla ja näkyvät vielä niissä nationalistis-populistisissa liikkeissä, jotka raskauttavat nyky-Euroopan ilmapiiriä.
Mitä me olemme muuta kuin jälkeä, perimältämme, tiedoiltamme, tajunnaltamme? Mitä muuta taide on kuin jälkeä, kasvaa traditiosta, liittyy traditioon ja jatkaa sitä, vaikka päällisin puolin näyttäisi kuinka uudelta ja ennen kokemattomalta?
Kirjailijan tärkein työväline ei ole mielikuvitus vaan muisti. Ja mitä kaikkea ihmisen pää säilöökään, miten vähäpätöisen tuntuisista asioista jää lähtemättömät jäljet. Oma pääni vilisee ammoin lausuttuja repliikkejä, hajuja, makuja, ääniä, jopa ilmeitä ja katseita. Miksi muistan, miltä maistui norjalainen mees-juusto, jota maistoin kerran alle kymmenvuotiaana? Ja miltä tuoksui sodanjälkeinen Amerikan lahja, hammaspulveri, josta vatkasimme vaaleanpunaista ”kermavaahtoa” leikeissämme? Miksi muistan yksityiskohtaisesti äidin ja isän kädet, jopa niiden tunnun yli puoli vuosisataa heidän kuolemansa jälkeen? Eikö koko persoonallisuutemme ole rakentunut näistä yksilöllisistä muistijäljistä?
Juuri kirjallisuustapahtuman alla luin populaarin historiateoksen: Alberto Angelin Päivä antiikin Roomassa (Arthouse 2011). Arjen historia on kiehtovaa. Koulun historianopetuksessa sitä ei juuri noteerattu, jankattiin vuosilukuja, hallitsijoita ja valloituksia. Latinanopetuskin keskittyi Caesarin sotaretkiin. Kyllä oli tylsää.
Angelin teos osoittaa, miten pitkät jäljet antiikin elämänmenolla on. Antiikin Rooman arkkitehtuuri, kaupunkirakenne, kaupankäynti, seurustelutavat ja huvitukset näkyvät nykyihmisten elämässä wau-arkkitehtuurista ja taiteesta väkivaltaviihteeseen ja pikaruokapaikkoihin, loistohuviloista huonosti rakennettuihin kerrostaloihin. Hyvä on tietää sekin, ettei monikulttuurisuus ole nykyajan ilmiö. Yli puolet antiikin Rooman asukkaista oli etniseltä taustaltaan monenkirjavia maahanmuuttajia. Heidän jälkensä näkyvät yhä nykyeurooppalaisten perimässä ja kulttuurissa.
Me kuvittelemme katsovamme eteenpäin ja luovamme uutta ”puhtaalta pöydältä”. Mieluummin jaan vanhojen kreikkalaisten näkemyksen: etenemme tulevaisuuteen selkä edellä, ja ainoat maamerkkimme matkalla ovat menneisyytemme jäljet.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 