Joutilas luokka osa 17
Ekokatastrofin ehkäisemisen ongelmana on, että mikään yhteisön varallisuuden kasvu ei riitä tyydyttämään yksittäisten ihmisten rikastumishalua, vaikka ”rikkaus” jaettaisiin kuinka reilusti ja tasaisesti tahansa. Lisää on saatava hinnalla millä hyvänsä.
Kenen elämäntavan näkökulmasta lisääntyvien mutta entistä vajavaisemmin tyydytettyjen mielihalujensa vankina riutuva median seurassa aikaansa tappava kulutusjuhlija tarkastelee itseään?
Veblenin mukaan rikastumishalun perustana on jokaisen halu lyödä kaikki muut laudalta tavaroiden kasaamisessa. Tavoitteen saavuttamiseksi kaikki mahdolliset taikakeinotkin halutaan ottaa käyttöön.
Apuleiuksen vuosien 166-177 jKr. aikana kirjoittamassa romaanissa Kultainen aasi pääsankari Lucius on utelias näkemään taikuutta ja rikkaiden elämää. Taikoja kokeillessaan hän muuttuu vahingossa aasiksi.
Aasina hän näkee sellaista, mitä muut eivät näe. Lucius-aasin nähden kukaan ei kainostele, vaan paljastaa itsensä kaikessa. Lucius saakin olla tirkistelevän paparazzin tavoin todistajana elämän salatuimmissa kohtauksissa.
Onko meistä enää kukaan herra talossaan? Vai onko meidät häädetty taloistamme seuraamaan Lucius-aasin tavoin muiden privaattien elämien salatuimpia kohtauksia median välityksellä?
Mihail Bahtinia mukaillen media-aikakautta voisi luonnehtia avaimenreikäjournalismin ajaksi. Sen päärooleissa ovat veijari, kulkuri, palvelija ja seikkailija, sekä heidän rinnallaan, huijari, roisto, saituri sekä viekas palvelija.
He ovat privaatin yksityiselämän ulkopuolisia yksinäisiä katsastajia, viestin tuojia privaateista tapahtumista, jotka eivät siedä päivän valoa, koska ne tapahtuvat eristyneiden ihmisten yksityiselämässä.
Kun median seurassa kuluttavina juhlijoina olemme muuntuneet Lucius-aasin kaltaisiksi joutilas luokan yksityiselämän tarkkailijoiksi ja kommentaattoreiksi, kulkurin, palvelijan ja seikkailijan kertomien tarinoiden suurkuluttajiksi, samalla olemme menettäneet oman yksityisyytemme kolmansille hahmoille; rakastajattarille, prostituoiduille, parittajille, palvelijoille, ulosottomiehille, koronkiskureille, viihdyttäjille ja lääkäreille.
Nämä mielikuvitusolentoja muistuttavat kolmannet henkilöt ovat vallanneet talomme ja kahlinneet meidät joutilaan luokan halujen kellariin.
Olemmeko nykyajan prometheuksia vai käänteisiä fausteja? Teeskentelemme syyntakeetonta, jolle ympärillä tapahtuvat asiat eivät kuulu.
Olemme satunnaisia julkisuuden näyteikkunan ohikulkijoita, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä näyteikkunan takana tapahtuu.
Meidät on vedetty mukaan sokkoleikkiin ja teljetty omien talojemme kellareihin. Kulutusjuhlivat joutilas luokan talonvaltaajat näyttelevät meille kellarien luukuistamme maailman ihmeitä, mutta halujensa kahleisiin kytkettyinä olemme kykenemättömiä niistä nauttimaan.
Joutilas luokan palkkaamien kolmansien henkilöiden tehtävänä ei ole enää palvella meitä talomme herrana vaan tuottaa meille uusia tarpeita.
Elämme talojemme kellareissa kolmansien henkilöiden kahlitsemina kuin sokea mies, joka etsii pimeässä huoneessa mustaa hattua, jota siellä ei ole.
Kohtalon leikin edessä istumme kellariemme yksityisyydessä eristäytyneinä ja kahlittuina joutilaisuudesta haaveilevina kuluttajina. Kellariluukku on ainoa yhteytemme ulkoiseen maailmaan, jonka kautta tajuntamme synnyttämät mielikuvat siilaantuvat ja aistimme reagoivat ylhäältä talostamme kuuluviin kolmansien henkilöiden synnyttämiin ääniin, valoihin ja varjoihin. Ylhäällä talossa tapahtumat virtaavat ja seuraavat toistaan.
Nuo satunnaiset lauseet ja äännähdykset leijailevat ja kaikuvat kellariemme homeenharmaissa seinissä.
Tämän 25-osaisen juttusarjan runkona on Thorstein Veblenin 1899 ilmestynyt teos ”Joutilas luokka” (Art House 2002, suom. Tiina Arppe ja Sulevi Riukulehto).
Norjalais-yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja kulutussosiologi Veblen (1857-1929) kehitti teorian joutilaasta luokasta, miten rikkaat karttavat työntekoa vaikka näyttävät olevankin koko ajan jotain puuhastelemassa ja jakelemassa rahvaalle elämänohjeita ahkeruutta silmällä pitäen.