Viikkolehdessä 20.9. oli Joona Mielosen mielenkiintoinen keskusteluavaus terveeseen aatekeskusteluun.
Mielonen kiinnittää huomiota Vasemmistoliiton puoluekokouksen päätökseen punavihreästä ohjelmasta. Hänen mukaansa ohjelma markkinoi tavoitteenaan olevan sekatalousjärjestelmän, joka turvaisi kohtuullisen hyvinvoinnin. Hyväksyttäisiin säädelty ja valvottu kapitalismi. Säätelymekanismista puhutaan epämääräisesti.
Kahlasin ohjelmaluonnoksen lävitse ennen päätöskokousta ja tuli sellainen tunne, että varotaan puuttumasta pitemmälle tähtäävään tavoitteeseen. Kirjoitin mielipiteessäni, että Eurooppa tarvitsee pelastuakseen demokraattisen sosialismin.
Tosiasioiden tunnustaminen ministeri-sosialismin tasolla on vaikeaa.
On hieno asia, että Joona Mielonen Ele Aleniusta tutkiessaan alleviivaa sosialismi-käsitteen rehabilisoitumisen tarvetta. Tarvetta todella on, on tarvetta nostaa aatepoliittista tasoa ja työväenluokan tavoitteita pelkän hyvinvointivaltiokäsitteen puolustamiskysymyksistä.
Tosiasioiden tunnustaminen ministerisosialismin tasolla on vaikeaa. Koneisto panee selittelemään joka viikko jotain korjattavaa ongelmaa, jonka ratkaisu vain siirtyy ja siirtyy.
Lukiessani aikanaan Aleniusta jäin odottamaan viisaalta ajattelijalta sosialismin toteuttamisen rakennuspalikoita, eli tehokkaasti toimivia yhteiskunnallisen organisaation työelimiä. Puolueen järjestörakennetta on tarkasteltava sen perusteella, mihin pyrimme. Jos päämäärämme on sosialismi, eivät puolueen nykyisen rakenteen piirijärjestöt ja paikalliset kunnallisjärjestöt riitä. Puolueyhdistysten määrä on melko mitätön. Tarvitaan neuvostoverkoston rakentamisen ohjaajia ja sen sisällön opiskelua.
Eräs organisaation rakennusmestari, Josef Stalin kirjoitti aikanaan, että kun ideologia on selvinnyt, sen voiton ratkaisee organisaatio. Venäjän monikansallinen valtio kävi lävitse Stalinin puoluediktatuurin ja gulag-leirijärjestelmän huiman nousun ja surkean lopun. Järjestelmä mätäni ja hajosi kymmeniin alueellisiin kriisipesäkkeisiin.
Leninin lupaamaa neuvostohallintoa ei toteutettu. Se murskattiin Kronstadin sotilas- ja työläisneuvoston tuholla 1921. Siinä verilöylyssä lyötiin bolseviikkien valtaunelman ruumisarkkuun ensimmäinen naula.
Kysymys neuvostojärjestelmän rakennemuodoista on eräs tärkeä tutkimusalue, kun aletaan kehittää vasemmiston ja työväenluokan elävää ja hyvin toimivaa organisaatiota. Elävän ja arkipäivään hyvin kiinnittyvän neuvostorakenteen ulottuminen yhteiskunnan jokaiselle tasolle on suuri tulevaisuuden tavoite.
Tämän hetken kuntauudistusriita on syöksynyt laajaan ongelmakenttään, kun kuntien perusasukkailta on puuttunut tehokas uudistuksia ennakolta pohtiva neuvostoverkosto. Koulujen vanhempainneuvoston rinnalla olisi pitänyt olla kyläneuvosto tai kaupunginosaneuvosto seuraamassa väestörakenteen muuttuvia tarpeita. Samoin tarvitaan alueellisia vanhuusneuvostoja, nuorisotyön neuvostoja, kulttuurityön kehitysneuvostoja.
Kunnallishallinto on liukunut kovapalkkaisten virastojohtajien pelinappulaksi. Perinteinen lautakuntaverkosto on ajettu suppeaksi aloiteoikeuttaan puolustavaksi kääpiöksi, jonka yli johtajat kävelevät.
Onko kasvavalla köyhälistöllä tulevaisuutta?
Vasemmistososialisti tutkija maisteri Niilo Koljonen markkinoi aktiivisesti sosialidemokraattisen puolueen tuella 1960- ja 70-luvuilla yritys- ja virastodemokratian uudistusta suomalaiseen yritystalouteen ja valtionhallintoon. Osallistuin Koljosen ja monien nuorten tutkija-aktiivien rinnalla uudistuksen opiskeluun.
Komiteamietintöjen ja moniasteisen sovellutusriitelyn jälkeen Sdp jätti Koljosen ja suuryrityksien työläiset nuolemaan näppejään. Paasio, Sorsa ja Koivisto lähtivät rakentamaan konsensusta suurpääoman ja porvaripuolueiden kanssa ministerisosialismin pohjalta. Nyt ollaan aatepoliittisen tyhjiön pohjalla ja suurpääoma ja finanssikapitalismi vaativat köyhiltä vyön kiristystä suoranaisella uhkailulla.
Koljonen suunnitteli henkilökuntaneuvostoja Suomeen. Se oli hänen suuri unelmansa, joka tuhottiin silloin. Kannattaa lukea Koljosen kirjat uudelleen.
uutiskirje 
