Luin Susanna Alakosken teoksen Oktober i fattig-Sverige, ruotsiksi, koska en sitä suomeksi saanut. Teos on yhden lokakuun aikana kirjoitettu päiväkirja ja karu raportti ”köyhyys-Ruotsista”. Menestysromaanissaan Sikalat Alakoski kertoo kovasta lapsuudestaan köyhässä ruotsinsuomalaisessa kriisiperheessä. Uudessa teoksessa hän pureutuu nuoruuteensa. Se oli tuskien taival, pohjan kautta, mutta hän nousi; nyt hän on sosionomi, kirjailija ja suosittu luennoitsija, jonka arki on täynnä työmatkoja eri puolille Ruotsia, Tanskaan ja New Yorkiin asti. Elämä on turvattua, mutta Alakoski kantaa sekä mielessään että kehossaan ikuisia menneisyyden vammoja: vatsa reistailee, keho on jumissa, itku- ja paniikkikohtaukset iskevät. Selvittämättömältä ei tunnu ainoastaan oma elämä vaan koko perheen ja suvun tragedia.
Susanna Alakosken pelasti lähtö kotoa ja opintolaina, jonka ansiosta hän saattoi opiskella. Siis ”systeemi”, joka lopulta älysi tarttua häneen ja tukea hänen ponnistuksiaan ylös köyhyyden ja osattomuuden häpeästä.
Juuri julkisuudenkipeät sekopäät ovat ennenkin ajaneet maailman katastrofiin.
Johanna Korhonen lanseerasi äskettäisessä Hesarin kolumnissaan käsitteen myötätuntovaje.
Mitä se on? Sitä, että emme kykene asettumaan kanssaihmistemme asemaan. Huono-osaiset eivät ole ”meitä” vaan ”toisia”, surkimuksia, jotka ovat itse syyllisiä tilaansa.
Susanna Alakoski ei pode myötätuntovajetta. Hänen myötätuntonsa tuntuu päänsärkyinä, mahakipuina, hengityksen salpautumisena, se tulee ulos pahana olona ja itkuna. Hänellä on luissaan ja ytimissään tieto siitä, millaista on olla köyhä ja koditon, pelätä, nähdä nälkää ja vilua, kokea väkivaltaa ja ylenkatsetta.
Eniten Alakoskea tuntuu ahdistavan kodittomuus, joka on tuhansien – myös lasten – kohtalo tämän päivän Ruotsissa. Alakoskelle kodittomuus ei ole lukuja eikä tilastoja – vaikka nekin hän hallitsee – vaan lihaa ja verta olevia ihmisiä, joita hän omin silmin kaupungilla näkee lykkäämässä koko omaisuuttaan kärryissä, käpertyneenä huopiinsa, ryömineinä pahvinkappaleiden alle vilua ja märkyyttä pakoon. Kun sääennuste lupaa kylmää, hänen mielessään ovat heti nämä ”hemlösa”, ja aamulla hän miettii ahdistuneena, millainen heidän yönsä on ollut.
Meillä ei puhuta kodittomista vaan asunnottomista. Miksi? Koska sanalla koti on niin vahva tunnelataus? Kiinteistövälittäjät puhuvat tunteisiin vetoavasti kodinvaihdosta, mutta yhteiskunnallisessa kielessä käytämme sanaa asunnottomat. Pitääksemme välimatkaa? Että näkisimme ratkaistavan rahaongelman emmekä hirvittäviä yksilöllisiä kohtaloita? Että emme tarttuisi asiaan tunteella vaan järjellä, niin kuin asioihin tarttua pitää?
Ilmapiiri kylmenee kylmenemistään. Yhä kovempana kuuluu ääriliberaalien ja oikeistopopulistien ääni, ja mitä suositumpia he ovat, sitä enemmän myös muissa poliittisissa piireissä suositaan kovasanaista, kylmää ja uhkaavaa argumentaatiota. Turpiin tulee kansalle, joka ei ole kiltisti. Rasistisimmin ja fasistisimmin itseään ilmaisevat ovat kyllä mestareita uhriuttamaan itsensä, kuten eräiden perussuomalaisten tapaukset osoittavat.
Myötätuntovaje leviää kuin tauti.
Kokoomusnuorten ohjelmanjulistuksista tulee tunne, että heistä olemme saaneet ikioman puolihöperön teekutsuliikkeen tänne pohjan perille. Vai uskoisinko ennemmin Saska Saarikoskea? Hän kokee kolumnissaan (HS 13.10.), että se porukka on vain mennyt sekaisin saamastaan julkisuudesta, istuu illat pitkät lukemassa juttuja itsestään ja kehittelemässä yhä hurjempia mediaprovokaatioita.
Toisaalta juuri julkisuudenkipeät sekopäät ovat ennenkin ajaneet maailman katastrofiin.
Saska Saarikoski vertaa kokoomusnuoria 60-luvun radikaaleihin ja varsinkin 70-luvun taistolaisiin, jotka tyrmistyttivät kansalaisia iskulauseillaan ja marxilaisella fraseologiallaan. Terävä huomio. Kyllä siinä perää on, varsinkin kun taistolaistenkin ajatteluun liittyi melkoista suvaitsemattomuutta esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä, yhteiskunnallisia vapauksia ja toisinajattelua kohtaan.
Onko nytkin kysymys vain sukupolvien välisestä konfliktista? En ihan usko.
Taistolaiset pitivät kovaa ääntä ja saivat joukkoja liikkeelle kulttuurielämässä ja nuorison keskuudessa, mutta heidän vaikutusvaltansa poliittisessa apparaatissa ja yleensä yhteiskunnassa jäi pieneksi, kuten jälkeenpäin on pitävästi osoitettu. Näytti siltä, että heidän takanaan on koko suuri ja mahtava Neuvostoliitto, mutta Suomessa heitä ohjaili lähinnä pienehkö porukka omaan valtaansa takertuneita vanhoja kommunistijääriä. Vaalimenestystä heille ei koskaan tullut. Ay-liikkeessä he eivät saaneet asemaa.
Saarikoski pitää ”hurmaoikeiston gurun” Ayn Randin kirjoituksia niin pöhköinä, ettei niitä voi lukea kuin parodiana. Mutta Ayn Rand on Nalle Wahlroosinkin guru. Mitä siitä pitäisi ajatella? Ja siitä, että laajat vanhempia ikäluokkia edustavat äärioikeistolais- ja populistipiirit nyökyttävät tyytyväisinä kokoomusnuorten ideoille ja esittävät itse samanlaisia? USA:n teekutsuliikettä on pidetty lähinnä vitsinä, mutta niin vain se näyttää saavan maailmankirjat sekaisin.
Taistolaisfraaseihin kuului julistaa ”itse elämä” teorian koetinkiveksi. Mutta juuri itse elämää he eivät nähneet. Sama vaivaa nykyisiä äärioikeistolaisia ja populisteja: itse elämää he eivät näe eivätkä välitä nähdä. Humaania yhteiskuntaa ei voi olla ilman aitoa myötätuntoa, joka on humaanin ajattelun peruselementti.
Susanna Alakosken kirja herätti vähän apeita ajatuksia. Onko köyhyys, kodittomuus, osattomuus, turvattomuus, häpeä, pelko, vilu ja nälkä koettava itse, jotta myötätunto heräisi? Onko kaiken kurjuuden tunnuttava omissa luissa ja ytimissä, jotta osaisi vaatia, ei vain itselle ja ”meikäläisille” vaan kaikille parempaa maailmaa ja toimia sen puolesta?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 