Vedän keuhkot täyteen happea vielä kerran, peitän nenäni ja suuni kankaisella nenäliinalla ja astun harmaaseen savupilveen. Kohta silmiä kirvelee ja palaneen muovin käry täyttää sieraimet nenäliinasta huolimatta.
Vasta selvittyäni sakeimman pilven läpi uskallan taas hengittää, tosin tälläkin puolella ilma on paksua ja saastunutta. Nyt näen savun aiheuttajan kokonaisuudessaan: musta puhelinkaapeli on ilmiliekeissä. Sitä poltetaan maassa avotulella arvokkaan kuparin eristämiseksi muusta aineksesta.
Maa on melkein musta ja se kuumottaa ohutnahkaisten sandaalien alla. Kosketusetäisyydellä nuori mies kaitsee palavaa puhelinkaapelia pitkällä kepillä. Hänellä on yllään kokomustat vaatteet, vielä valkoinen pipo, mustuneet tennissukat ja linttaan astutut liian pienet lenkkarit. Kaulakorussa on Afrikan värit punainen, keltainen ja vihreä sekä Bob Marleyn kuva.
E-jätteen ”kierrättäminen” kehitysmaissa säästää rahaa.
Liekit syöksevät kohti taivasta, joka – merkillistä kyllä – siintää jossakin kaukaisuudessa sinisenä. Työmiesten lisäksi liekkejä tuijottavat pikkulapset, he ovat saapuneet paikalle myydäkseen puhdistettua juomavettä.
Epävirallinen kierrätystori
ja kaatopaikka
Kun kupari on eristetty polttamalla, sammutetaan tuli vedellä ja hiekalla. Puhdas kupari toimitetaan punnittavaksi paikan päällä ja siitä maksetaan kiinteä kauppahinta tavarantoimittajalle. Kuparin hinnaksi mainitaan 5 cediä (noin 1,6 euroa) paunalta (454 grammaa). Lähtiessään täältä jälleenmyyntiin sen arvo kasvaa merkittävästi.
Agbogbloshien polttopaikat sijaitsevat muovijätettä pursuavan saastuneen Odaw-virran rannalla. Polttopisteiden takana avautuvat sekä varsinainen kierrätystori lajittelu- ja punnituspisteineen että tavallinen sekajätteen kaatopaikka.
Kierrätystorin puolella rikkinäiset elektroniset laitteet puretaan ensin miesvoimin esimerkiksi lekalla hakaten ja lajitellaan sitten materiaaleittain. Alueella on röykkiöittäin tiensä päähän tulleita kuvaputkitelkkareita, jääkaappeja, pakastimia, tietokoneita, ilmastointilaitteita, monitoreja ja purettujen autojen palasia. Osa tavarasta on niin pieneksi pilkottua, ettei sen alkuperäistä käyttötarkoitusta enää tunnista.
Kaatopaikan puolella on enimmäkseen muovijätettä. Lehmät vaeltavat laumassa ja etsivät jotakin syötäväksi kelpaavaa.
Jäte naamioidaan
”uudelleenkäytettäväksi”
Nopean teknologisen kehityksen, yhteiskuntien vaurastumisen ja kuluttajien kiihtyvän vaihtorytmin myötä e-jätteestä on tullut yksi nopeimmin kasvavista jätelajeista. YK:n ympäristöohjelman (UNEP) arvion mukaan maailmassa syntyy e-jätettä vuosittain noin 20–50 miljoonaa tonnia.
On arvioitu, että kokonaismäärästä vain 10 prosenttia kierrätetään virallisissa järjestelmissä. Loput 90 prosenttia joko päätyy kaatopaikoille tai jää lojumaan kuluttajien laatikkoihin ja varastoihin tai päätyy ”kierrätettäväksi” kehitysmaihin epävirallisissa järjestelmissä.
Eettisen kaupan puolesta ry:n tuottama selvitys Kaukainen kaatopaikka – E-jätteen matka Suomesta kehitysmaihin (2013) muistuttaa, että länsimaista päätyy varovaistenkin arvioiden mukaan vuosittain kymmeniä ellei satoja tuhansia tonneja elektroniikkajätettä kehitysmaihin.
Viennille on selkeä taloudellinen kannuste: e-jätteen ”kierrättäminen” kehitysmaissa on huomattavasti edullisempaa. E-jätteen suurimpia vastaanottajamaita Afrikassa ovat Ghana ja Nigeria, Aasiassa Kiina, Intia ja Pakistan.
Kansainvälisten sopimusten ja säädösten (Baselin yleissopimus ja tuottajavastuu eli WEEE-direktiivi) nojalla vaarallisen e-jätteen vienti OECD-maiden ulkopuolelle on kiellettyä, mutta käytetyn elektroniikan vienti sallittua.
Tällä verukkeella e-jäte naamioidaan käytetyksi, mutta uudelleen käyttöönotettavaksi elektroniikaksi, vaikka tosiasiassa se olisi täysin käyttökelvotonta romua. E-jätteen vieminen kehitysmaihin tapahtuu lähes aina laittomasti. Ristiriitaisimmillaan sitä tehdään hyväntekeväisyyden nimissä.
Aiheesta enemmän perjantaina 13.12. ilmestyneessä Kansan Uutisten Viikkolehdessä perjantaina 13.12. Osta näköislehti Lehtiluukusta.
lehti 