Nihilismin ABC – osa 1
Italialainen filosofi Gianni Vattimo (s.1936) lanseerasi 30 vuotta sitten käsitteen heikko ajattelu. Kulttuurien hajautuessa yleinen arvonormijärjestelmä katoaa. Perusteettomuudesta ja turvattomuudesta eli heikosta nihilistisestä yhteiskunnallisesta ajattelusta tulee avainteema, kun yhteiskunnalliselta ajattelulta on pudonnut pohja pois.
Nihilismi tulee latinan sanasta nihil, ei mitään. Tietoteoreettinen nihilismi kieltää tiedon saamisen mahdollisuuden ja arvoteoreettinen nihilismi kieltää arvojen ja normien olemassaolon.
Nihilismi-termin otti käyttöön 1799 saksalainen filosofi Friedrich Heinrich Jacobi. Yleisemmin käsite tuli tunnetuksi 1800-luvulla venäläisen kirjallisuuden kautta. Oblomovilainen haaveileva toimettomuus ja rationaalisen laskelmoiva hyödyntavoittelu kuvataan venäläisessä yhtä tuhoisiksi yksilön emotionaalisuuden kannalta. Molemmat johtavat henkiseen tyhjyyteen.
Aluksi nihilismi oli humaaninen ja uudistusystävällinen suuntaus, rationaalinen maailmankatsomus, mutta Ivan Turgenevin romaaneissa nihilistiä kuvattiin usein Venäjän vallankumousliikkeiden ääripäiden kannattajana, joka kielsi vallitsevat arvot ja normit.
Nykyään nihilismi esiintyy räikeimmin kapea-alaisessa insinööriajattelussa, joka ulkoistaa kaiken lyhytnäköisellä rahan ekonomismilla. Missä insinööri ja ekonomi, siellä yhteiskunnallinen ongelma.
Max Weber loi sata vuotta sitten käsitteen kapitalismin rautahäkki. Yksilöt jäävät ansaan rautahäkkiin järjestelmissä, jotka perustuvat puhtaasti päämäärähakuiseen tehokkuuteen, rationaaliseen laskelmointiin ja kontrolliin. Yhteiskunnan byrokratisoitumista Weber kuvasi ”jäisen pimeyden kaamokseksi”.
Heikki Ylikangas kirjoitti 1986 ilmestyneessä teoksessaan Käännekohdat Suomen historiassa tulevaisuuden ennustamisen mahdollisuudesta menneisyyden kautta.
Tuolloin hän arvioi, että Rooman loppuaikojen tarkastelu antaa eväitä myös oman kulttuurimme tulevaisuuden näköalojen tarkasteluun.
Toisella vuosisadalla jKr. kilpailtiin Rooman sirkuksissa 50-60 päivänä vuodessa. Colosseumin gladiaattoritaisteluihin mahtui 50 000 katsojaa. Suurten laajennustöiden jälkeen Circus Maximus veti kilpa-ajoihin peräti 300 000 katsojaa.
Korkeiden roomalaisten virkamiesten, praetorien, piti järjestää juhlat omin kustannuksin, mistä seurasi, että preettorien ”sponsorivirkoihin” ei enää löytynyt vapaaehtoisia. Keisari Konstantinuksen täytyi pakottaa ihmisiä virkoihin. Suuret yhtiöt huolehtivat maksua vastaan järjestelyistä ja yleisö ajajien kannustamisesta.
Ylikankaan mukaan ajan myötä kansa jakaantui puolueisiin eri kilpatallien kannattajien kesken:
”Näistä väliinsä kiihkeästi kiistelevistä sirkuspuolueista kehittyi voima, jolla oli ajoittain poliittistakin merkitystä. Katsomoista alkaneet spontaanit mielenosoitukset järkyttivät paitsi yleistä järjestystä joskus jopa keisarinpalatsin marmorista rauhaa. Näiltä osin ympyrä siis sulkeutui; politiikka, jota oli yritetty tukahduttaa huvitusten mereen, pulpahtikin syvyyksistä takaisin pintaan. Ratkaisevaa muutosta nuo pulpahdukset eivät tuoneet.”
Ylikangas arvioi, että panem et circenses -periaate löytää tulevaisuudessa jälleen soveltajansa. Tietotekniikan avulla toteutetulla leivällä ja sirkushuveilla valtaeliitti ostaa kansalta oman yltäkylläisyytensä:
”Kuvatulla näytelmällä ei ole konnaa. Suurteollisuus on siinä yhtä syytön kuin virkamiehistökin tai mikä muu yhteiskunnanosa hyvänsä. Juuri siksi se toteutuukin. Olotila, johon kukaan ei itse asiassa halua, rakentuu ympärillemme, koska sitä ei voida tai osata vastustaa”, Ylikangas visioi päämääränsä hukannutta, ilotonta, jatkuvasti kauhun rajalla elävää yhteiskuntaa.
Tässä 20-osaisessa juttusarjassa käsitellään vähättelyyn ja mitätöintiin tähtäävän nihilismin ilmenemismuotoja eri näkökulmista ja miten se on ilmennyt eri aikakausina.
uutiskirje 