Jos katsoo uutisia Venäjän pääkanavilta, maailma on kutistunut Ukrainan kokoiseksi paikaksi. Näin on jatkunut jo useita viikkoja eikä muutosta ole odotettavissa.
Venäjällä uskotaan, että Ukrainassa valtaan on tullut fasistinen juntta. Koska Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto on voittanut Hitlerin natsi-Saksan, niin tänään venäläisillä on televisiouutisten mukaan oikeastaan velvollisuus vapauttaa maailmaa tästä uhasta.
Samoin uskoo osa Itä- ja Etelä-Ukrainan asukkaista. Muut paikalliset ovat joko lähteneet muualle sukuloimaan tai pyrkivät pysymään kotonaan menemättä ulos. Ukrainan väliaikaisen hallituksen toimet eivät pysty rauhoittamaan kansaa, ukrainalaisten tunne heitelle jätöstä kasvaa, samoin aggressio ja väkivalta. Ja kaikki tapahtuu television luomien mielikuvien varjossa.
Ainoa mitä entisestä Neuvostoliitosta saa jälleen nopeasti eloon ovat kaikki järjettömät kiellot, rajoitukset ja median yksipuolisuus.
Kun seuraa tiedotusta ja keskusteluja netissä tulee mieleen, että kaikki joko valehtelevat tai jättävät osan tiedoistaan kertomatta. Jopa paikalla oleville kokonaiskuvan rakentaminen ei onnistu. Eikä eri totuuksien yhteen saaminen auta. Seurauksena on ahdistava olo. Voi vain kuvitella, miltä paikallisista asukkaista tuntuu – tätähän on jatkunut jo kaksi kuukautta, jos ei lasketa Kiovan tapahtumia mukaan.
Kuluneen kuukauden aikana olen ollut mukana erilaisissa keskustelutilaisuuksissa. Yleensä teemana on ollut Ukrainan kriisi, mutta puheet ja kysymykset pyörivät enemmän Venäjän ympärillä, mikä on ymmärrettävää vaikka valitettavaa lähinnä tavallisten ukrainalaisten kannalta.
Tunteet näissä tilaisuuksissa ovat olleet ristiriitaisia. Ainainen Venäjä-pelko taistelee huolena siitä, kuinka käy Suomen taloudelle, jos EU kiristää pakotteita. Ovathan monet yrittäjät laskeneet sen varaan, että venäläisten matkailijoiden virta jatkaa kasvamistaan.
Eduskunnassa huhtikuun lopulla oli erillinen talousseminaari – ehkä ainoa, jossa Ukrainan kriisiä ei paljon mainittu. Eri konsernien johtajat esittivät huolensa ruplan kurssin heikkenemisestä, mutta uskoivat markkinoihin ja haikailivat niitä aikoja, jolloin Suomen ei paljon tarvinnut kuunnella ulkopuolisten käskyjä maiden välisten kauppasuhteiden hoidosta. Yksi alustajista tokaisi loppukevennykseksi, että koska auditoriossa ei näy halukkaita nälkälakkoon osoittaakseen solidaarisuutta ukrainalaisille, niin kai se tarkoittaa valmiutta kaiken hyödyn irtiottamiseen, kävi Ukrainalle niin tai näin.
Toisessa tilaisuudessa tuotiin esiin ajatus, olisiko hyvä jos Suomi pyrkisi tässä kriisissä toimimaan Ruotsin ja Sveitsin tavoin toisen maailmasodan aikana. Voihan tätäkin pitää tavoitteena mutta henkilökohtaisesti minun on vaikea kuvitella näin pragmaattista toimintaa.
Hyvin vakavana pidän monien halukkuutta saada USA:lle samanlainen vahva vastavoima kuin oli aikoinaan Neuvostoliitto. Ongelma on minusta se, ettei suurta ja mahtavaa enää ole. Kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana Venäjästä on tullut hyvin erilainen verrattuna Neuvostoliittoon.
Koulutusta, sosiaali- ja terveydenhuoltoa, työturvaa tai jopa teollisuutta ei noin vaan saa takaisin eloon. Kannattaisi muistaa myös se, että vallanpitäjien perheet tai ainakin lapset ja lapsenlapset ovat rakentamassa omaa tulevaisuutta Venäjän rajojen ulkopuolella – niillä rahoilla, jotka jostain syystä keskittyvät ns. uuden valtaeliitin käsiin. Ainoa mitä entisestä Neuvostoliitosta saa jälleen nopeasti eloon ovat kaikki järjettömät kiellot, rajoitukset ja median yksipuolisuus.
Korostan varmuuden vuoksi: minä ymmärrän kuinka ikäväksi yksinapainen maailma on kehittynyt. Mutta itse en usko, että USA:n ja Venäjän kaksintaistelu on Pahan ja Hyvän välinen sota, jota jotkut odottavat ja pitävät tarpeellisena. En halua ulkoista maailmanjärjestyksen muuttamista oligarkeille ja isolle rahalle. Onhan se itsestäänselvyys, että he tavoittelevat omaa hyötyään ja panevat poliitikot sopimaan keskenään siitä samasta heille sopivasta järjestyksestä piittaamatta tavallisista ihmisistä ja todellisesta rauhasta.
Rauhasta puheen ollen: Näissä viimeaikaisissa keskustelutilaisuuksissa yksi kysymys jää roikkumaan ilmaan, vaikka sitä ei aina uskalleta esittääkään ääneen. Tämä koskee Putinin puhetta, joka käsitteli Krimin niemimaan liittämistä Venäjään, ja jossa hän viittasi venäjänkielisten puolustamiseen.
Elisabeth Rehn kommentoi Ylen haastattelussa tätä seuraavasti: ”Pelkään sitä, että tulee jonkinmoista vastakkainasettelua Suomen kansalaisten ja täällä asuvien venäläisten välillä. Olemme olleet hyvässä yhteistyössä ja ilman minkäänlaista kränää. Jos tässä jollakin lailla suhteet vaikeutuvat, niin se on täällä sisältä päin sen kaltainen uhka, jota en todellakaan halua nähdä”.
Jotkut tulkitsivat Rehnin sanat niin, että hän näkee Suomen venäjänkielisissä uhkan. Itse en koe sitä tällä tavalla, mutta tiedän, kuinka vanhat ja uudet pelot kytevät pinnan alla. Ei kukaan (paitsi showta tekevät Yle:n juontajat) tule kysymään, ketä Suomen venäjänkieliset tulisivat ampumaan jos nyt Venäjä hyökkäisi Suomeen, mutta tietynlaisen lojaalisuuden todistamisen vaatiminen maahanmuuttajilta on monien mielessä. Kai sitä pitää ymmärtää, mutta se satuttaa ja tekee surulliseksi. Sehän tarkoittaa, että me, venäjänkieliset, olemme aina epäluottamusta herättävä väestönosa – ei siis yhteiskuntaan kuuluvaa vähemmistö.
Vastakkainasettelu voi tapahtua monella tavalla, mutta tulokset ovat aika samoja eivätkä ole hyväksi kenellekään. Itse asiassa historia on monesti sen todistanut. Miksi sitten opetukset eivät mene perille? Onko pakko toistaa ne samat virheet, joita edelliset sukupolvet tekivät? Kipeitä kysymyksiä, joihin toivon toimivia ratkaisuja.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
