Kävin luokkakokouksessa vanhalla kotiseudullani. Ylioppilaaksi tulostamme on kulunut 54 vuotta, mutta aika iso joukko saatiin koolle. Vanhana tapaaminen on vielä mukavampaa kuin keski-iän kokoukset, joita niitäkin harvakseltaan pidettiin. Vanhana ihminen on jo tullut siksi mikä on, joten uraan ja perheasioihin kiinnittyminen ei enää sido sen paremmin henkisesti kuin käytännöllisestikään.
Saimme tulla nuoriksi jälleen, olla ”meidän luokka”, keskittyä muistelemiseen eikä elämänvaiheitten selostamiseen. Kotipaikkakunta oli tietysti aivan toinen kuin se pieni kauppala, jossa koulumme kävimme, mutta kiehtova onkin juuri se ”kaksoiskuva”, joka vanhasta sielunmaisemasta ja uudesta todellisuudesta muodostuu. Ilo oli huomata, että nykyiset seitsenkymppiset eivät ole mitään muoreja ja vaareja vaan skarppia ja reipasta porukkaa. Eräät tyylikkäät naiset mahtuisivat vieläkin siihen jakkupukuun ja ruusukankaiseen liehuhelmamekkoon, joihin lakkiaisissa pukeutuivat. Ihan kateeksi kävi.
Mietin hartaasti jälkeenpäin, oliko meillä aikoinaan erityisen hyvä luokkahenki. Ja senkö ansiosta voimme tavata luontevasti kuin ei vuosikymmenten välimatkaa olisikaan? Nykyisin mediasta saatava tieto koulusta luo ennemminkin kuvaa taistelutantereesta, juonittelujen, kiusaamisen ja syrjinnän ja simputuksen pesästä kuin ns. toverihengen yhteen niittaamasta yhteisöstä. En yritä kaunistella. Oma koulunkäyntini ei ollut mitään riemumarssia, eivätkä kaikki pitäneet kaikista silloinkaan, niin kuin eivät koskaan pidä.
Vanhempien mestaroimassa elämässä ei itsenäiselle oppimiselle ole sijaa.
Lapsuutemme oli monin tavoin rankka ja tavarataivaamme niukkatähtinen. Mutta se ei ole ainoa merkittävä ero nykyisyyteen. Me olimme paljon nykylapsia itsenäisempiä. Meillä oli oma lasten maailmamme, jossa jo varhain saimme totutella hoitelemaan keskinäisiä ihmissuhteitamme ja harjoittamaan vuorovaikutustaitoja omin päin. Kaikkien nuorimpina itsenäisyyteen oli harjaannuttava niiden ympäröivän maaseudun lasten, jotka jo 11-vuotiaana oppikoulun ekaluokkalaisina joutuivat asumaan koulukortteeriin. Siinä oli varmasti usein orpo olo, jota suuresti helpotti oman luokan tarjoama yhteisö.
Nykyisin lapsen asioita koulussa hoitavat ennen kaikkea joka välissä kaikkeen puuttuvat ja opettajien kanssa riitelevät vanhemmat, joista pahimmat tuntuvat olevan varsinainen riesa sekä koululle että lapselleen. Meidän aikanamme olisi ollut sensaatio ja hirveä häpeä, jos jonkun vanhemmat olisivat rettelöineet opettajien kanssa ”lapsensa parhaaksi”. Koulumaailman asiat hoidettiin koulussa, lasten maailman ristiriidat lasten kesken. ”Selvittäkää keskenänne”, sanoi meidän äiti, jos erehtyi juoksemaan pihalta kotiin parkumaan toisten pahanteosta. Mitään ei äiti inhonnut niin kuin kielittelyä, ja kielittelyä inhosivat myös lapset. Keskenään sai ottaa yhteen vaikka kuinka rajusti, mutta aikuisille se ei kuulunut.
Jos ei harjaannu yhteisön vuorovaikutussuhteisiin lapsuudessa, ei harjaannu niihin ikinä, uskon minä. Jos joka paikkaan kyyditään, tuodaan ja viedään ja ”harrastutetaan”, ei opi hahmottamaan edes omaa paikkakuntaansa. Vanhempien mestaroimassa elämässä ei itsenäiselle oppimiselle ole sijaa. Piittaamattomuudesta ja huolenpidon puutteesta on traagiset seuraukset, mutta aika ikäviä aikuisia kehkeytyy myös niistä, joiden vanhemmat elävät heidän puolestaan.
Ystäväni Veronica Pimenoff sanoi viisaasti: ”Minusta lastenkulttuuria on se, mitä lapset tekevät keskenään eikä se, mitä aikuiset tekevät lapsille.”
Ikävä tosiasia on, että lasten kulttuuri on pahasti kuihtunut. Nykyaikuisetkaan eivät tunne vanhoja pihaleikkejä, lapsista puhumattakaan. Niin hoidettujen omakotialueiden kuin kerrostalojen pihat ovat aavemaisen tyhjiä ja äänettömiä kauniina kesäpäivinäkin. Leikkiäänet eivät kajahtele kortteleista. Kaikki lasten toiminta on aikuisten ohjaamaa. Synttärikekkereihinkin trendi vaatii ammattiviihdyttäjiä suorittamaan ohjelmaa. Lapsille tehdään sen sijaan että lapset tekisivät itse.
Minun lapsuudessani lasten kulttuuri oli rikasta. Pelejä ja leikkejä oli kymmenittäin. Kesällä pelattiin natua, maata, kymmentä tikkua laudalla, kuka pelkää mustaa miestä, seinäpalloa, koronaa, neljää maalia, hypittiin ruutua, talvella lähdettiin ihan omin jaloin ja omasta aloitteesta luistelemaan yhteiselle kentälle – miten noloa, jos jonkun isä tai äiti tunki sinne mukaan luistimia nyörittämään ja vahtimaan. Lapsesta asti oltiin tytöt ja pojat yhdessä, pienimmät isompien hoivissa, riesaksi asti. Sateella leikittiin vinteillä ja kellarikäytävissä, pelattiin kortti- ja lautapelejä. Teatteri voitiin perustaa vaikka huussin käytävään, niin kuin meidän talossa tehtiin. Lento- ja pesäpalloporukat perustettiin itse. Toimittiin lasten maailmassa lasten ehdoilla, luotiin lastenkulttuuria ja pidettiin sen traditiota yllä.
Kahnauksia syntyi ja kiusaa tehtiin, ja murrosikäinen tunsi itsensä taatusti yhtä yksinäiseksi, väärinymmärretyksi ja syrjityksi kuin nykyäänkin, mutta opittiin ehkä paremmin käsittelemään ihmissuhteita ja omia tunteita. En mitenkään usko, että nykyisin vallitseva kiusaamiskulttuuri on pesiytynyt kouluihin pelkästään siksi, että vanhemmat eivät hoivaa ja vahdi tarpeeksi – pikemminkin päinvastoin.
Se, joka oppii lapsena vuorovaikutustaitoja, oppii olemaan myös yksin. Se on välttämätön elämäntaito, joka alkaa olla kuihtumassa, ja johon ei nykyisissä kasvatustrendeissä kiinnitetä edes huomiota.
Myös minun lapsuudessani maailmassa oli vaaroja ja uhkia, suuria sosiaalisia ja mentaalisia ongelmia juuri käydyn sodankin takia. Onko maailma muuttunut vaarallisemmaksi? Tutkimukset osoittavat, että asuinympäristöt eivät ole, eivät edes Helsingissä. Silti me pelkäämme yhä enemmän sekä lastemme että itsemme puolesta. Miksi ja mitä – siihen en ole löytänyt vastausta.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
