Tänä kesänä vietetään Iisalmessa sijaitsevan Ylä-Savon Kotiseutumuseon 50-vuotispäiviä. Vuonna 1946 perustettu Iisalmen kotiseutuyhdistys ponnisteli 18 vuotta, kunnes sen unelma saatiin toteutettua. Toki Iisalmen kaupunki luovutti yhdistykselle 2,5 hehtaarin tontin jo vuonna 1954 Paloisvirran eteläpuolelta, jonne samana syksynä siirrettiin Vieremän Kumpumäestä yli 300 vuotta vanha maalaistalo, joka toimii museoalueen sydämenä. Museonhoitaja asui talossa perheineen aina 1990-luvulle saakka.
Ylä-Savon kotiseutumuseon amanuenssina toimii kolmatta kesää 26-vuotias savukoskelainen Kaisa Harju. Hän on ollut mukana Olvi-säätiön ja Museoviraston rahoittamassa hankkeessa luetteloimassa museon esineitä sekä siirtämässä tietoja webmusketti-tietokantaan. Työ jatkuu ensi vuoden loppuun saakka.
Harju valmistui kesäkuussa filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta pääaineenaan historia, sivuaineenaan museologia. Mikä sai sinut näinä it-aikoina opiskelemaan nimenomaan historiaa ja museologiaa? Mikä niissä sinua eniten viehättää ja kiinnostaa?
– Olen aina ollut kiinnostunut ihmisestä ja ihmisen toiminnasta, ja historia kuvaa nimenomaan sitä, miten ihminen on yksilönä ja yhteisön osana elämänsä järjestänyt ja millaisiin ratkaisuihin päätynyt eri aikoina ja eri olosuhteissa.
– Mielestäni historian tarkastelu osoittaa, millaisia me olemme ja mihin lajina kykenemme niin hyvässä kuin pahassa. Tästä syystä historian tutkimus ja tuntemus on tärkeää. Menneisyyden tunteminen ja siinä näkyvien syy-seuraussuhteiden hahmottaminen auttaa meitä arvioimaan tämän hetken ongelmia ja muodostamaan ratkaisuja jo koetun pohjalta.
Miten erottelisit historian ja museotoiminnan toisistaan? Vai ovatko museo ja historia yksi yhteen sama asia?
– Museologiassa ja museotyössä minua kiinnostaa ennen kaikkea esineisiin liittyvät tarinat ja se, miten esineiden kautta kuvataan menneisyyttä. Olen myös kiinnostunut kokoelmien taustalla olevista valinnoista ja vallasta: kuka yksittäiset esinekokoelmat on kerännyt ja miksi juuri tietynlaiset esineet ovat päätyneet kokoelmiin? Kuinka eheän kuvan kukin kokoelma menneisyydestä antaa?
Kokoelmat kertovat kerääjistään
Harjun mukaan museotoiminta on osa historian säilyttämistä ja siihen liittyvän tiedon välittämistä. Museot jakavat tietoa menneisyydestä esineiden ja niihin liittyvän informaation kautta. Esineet ja esinekokoelmat voivat myös toimia historiantutkimuksen lähteinä, sillä ne konkretisoivat entisajan elämää ja materiaalista kulttuuria, joka kullakin yhteisöllä on ollut käytössään.
– Kokoelmien sisällöt kertovat myös kerääjistään ja siitä, mikä heille on ollut keräysaihepiirissä tärkeää ja keskeistä. Olen esimerkiksi itse tehnyt pro graduni lähetystyöntekijä Emil Liljebladin Ambomaalta vuosina 1900–1932 keräämästä esinekokoelmasta. Tutkimuksessani selvitän kokoelman sisällön ja kirjallisen lähdeaineiston avulla, miten ja miksi tästä vieraan kulttuurin parista kerätystä etnografisesta kokoelmasta on muodostunut sisällöltään tietynlainen.
Olet kotoisin Itä-Lapista, Savukoskelta. Millaisia eroja mielestäsi on kotiseutusi ja yläsavolaisessa kansanperinteessä murteiden eroavaisuuden lisäksi?
– Yhtenä selkeänä ja ehkä vähän ilmiselvänäkin erona voidaan mainita vahvan poronhoitokulttuurin puuttuminen Ylä-Savosta. Omalla kotiseudullani poronhoito on merkittävä elinkeino ja monella tapaa esillä ja osana ihmisten elämää, mikä tietysti heijastui ja heijastuu myös esinekulttuuriin. Alueiden suullisen kansanperinteen eroavaisuuksien vertaamisen jätän tätä aihealuetta paremmin tunteville.
Siipiruuhi ja kivikirveitä
Ylä-Savon Kotiseutumuseon kokoelmiin kuuluu yli 4 000 esinettä, joista suurin osa liittyy yläsavolaiseen kansankulttuuriin ja arkielämään. Harjun mukaan esineistöä keräsi alkuvaiheessa muun muassa Savolainen Osakunta kotiseuturetkillään.
– Huomattavan osan siitä ovat kuitenkin lahjoittaneet yläsavolaiset yksityishenkilöt. Kokoelman historiallisesti arvokkaimpia esineitä ovat ns. keisarin kalusto 1800-luvun alusta, rahakokoelma, Pörsänmäen Hoikanlammesta löytynyt satoja vuosia vanha siipiruuhi sekä kokoelma esihistoriallisia kivikirveitä ja -talttoja.
Kirjallisissa lähteissä Iisalmi mainitaan ensimmäisen kerran 1500-luvun puolivälissä. Asutus oli alussa vaatimatonta savolaista uudisasutusta, ja vasta 1600-luvun alussa Iisalmesta tuli kirkko- ja hallintopitäjä. Vuonna 1860 perustettiin Iisalmen kauppala, ja kaupunkioikeudet Iisalmi sai vuonna 1891.
Liha-aitta ruumishuoneena
Harju kertoo, että kotiseutumuseon pihapiiri on koottu eri puolilta Ylä-Savoa tuoduista rakennuksista. Ensimmäisenä alueelle on siirretty museon päärakennus vuonna 1954. Se on todennäköisesti rakennettu 1700-luvun alkuvuosikymmeninä. Siirto tapahtui betonista valetun kellaritilan päälle, joka toimii näyttelytilana. Seuraavaksi alueelle hankittiin tuulimylly vuonna 1965. Se on tyypiltään jalkamylly, joka on tehty Lapinlahdella Martikkalan saarella 1862 ja siirretty museolle Lappetelän kylästä.
– Navettarakennus on siirretty vuonna 1970 Ryhälänmäen kylästä. Museon alueella on myös sepän paja, jossa on sepän työvälineiden lisäksi esillä mm. käsin taottuja lukkoja avaimineen. Eloaitta eli vilja-aitta siirrettiin Iirannan kylästä 1972, mutta rakennus on tehty jo vuonna 1837. Liha-aitta saatiin vuonna 1968 Iisalmen Kangaslammin vanhainkodilta, jossa se oli toiminut mm. ruumishuoneena.
uutiskirje 
