Menneestä kesästä jäivät parhaiten mieleen muistomerkit, kuten pitääkin, sillä muistamista varten nuo kiviset ja vaskiset patsaat on pystyyn nostettu.
Keskiajan veistäjät kuvasivat pyhimyksiä ja 1800-luvun veistäjät merkkimiehiä, mutta mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä näkyvämmän sijan saa julkisessa veistotaiteessa sota: voitetut ja hävityt taistelut, kaatuneet ja teloitetut.
Sisällissodan perintönä meillä on joka pitäjässä vähintään kaksi muistomerkkiä, toinen valkoisille, toinen punaisille. Voittajien patsaita olisi enemmänkin, ellei talvisota olisi suojeluskuntien projektia keskeyttänyt, mutta vuosien 1939–45 tapahtumat vaativat jälleen omat sankarihautansa ja -patsaansa.
Sisällissodan perintönä meillä on joka pitäjässä vähintään kaksi muistomerkkiä, toinen valkoisille, toinen punaisille.
Vaikka monet hautausmaat ovat muuttuneet sotamuistelun pyhiksi lehdoiksi, joskus muistomerkki on pystytetty keskelle ihmisvilinää. Minulle tutuin tapaus on Kouvolan itsenäisyyspatsas, jonka paikan valitsi suuressa viisaudessaan kaava-arkkitehti Otto-Iivari Meurman.
Kouvola kasvoi rautatieaseman ympärille ja rautatieasemalta alkava katuakseli päättyi itsenäisyyspatsaaseen niin, että kaikki kauppalan fyysiset, henkiset ja aatteelliset virrat tuntuivat kulkevan vääjäämättä sitä kohti.
Itsenäisyyspatsas paljastettiin samana joulukuisena päivänä 1936, kun sen vieressä vihittiin Kymen Lukko, funkistyylinen suojeluskuntatalo. Nimi seisoo yhä julkisivussa ja koko risteysaluetta kutsutaan lapualaisittain Kymen Lukoksi.
”Uhrimieli, sankaruus, isänmaamme voimakkuus”, itsenäisyyspatsaassa vakuutetaan, mutta Kouvolan seudun miehiä ei valkoisella puolella liiemmin taistellut eikä sankariteoista ollut tietoakaan. Punaisen puolen ylilyönnit olivat kuitenkin riittävä syy kuusimetriseen ja perin mahtipontiseen patsaaseen, Aapo Roselius toteaa kirjassaan Isänmaallinen kevät (Tammi 2013).
Täällä Hyvinkäällä saksalaissotilaiden hautamuistomerkkiä on uhannut liikerakennus. Pariinkin otteeseen historiallinen Asemanpuisto ja sen muistomerkki on yritetty syöstä markkinoiden kyltymättömään kitaan.
Radan toisessa päässä Hangossa vapaudenpatsas eli saksalaisten maihinnousun obeliski on kokenut todella myrskyisiä vaiheita. Kauppamiehet alkoivat puuhata patsasta heti sisällissodan jälkeen, jolloin Saksassa nähtiin valkoisen Suomen vahva liittolainen, mutta kun keisarikunta sitten romahti, muualla maassa ei välitetty hankkeeseen rahaa hassata.
Nihkeydestä huolimatta vapaudenpatsas paljastettiin keväällä 1921, mutta parikymmentä vuotta myöhemmin, Hangon vuokra-aikana, neuvostojoukot tönäisivät kumoon sekä obeliskin että sitä vartioivat leijonat.
Jatkosodassa opittiin turvaamaan jälleen saksalaisiin, ja niin vapaudenpatsas pystytettiin vuonna 1943 uudelleen. Lysti loppui valvontakomission murahdukseen, mistä säikähtäneenä Hangon kaupunki purki kiireesti patsaan.
Kolmas kerta toden sanoi: vuonna 1960 obeliski ja leijonat palautettiin vähin äänin paikoilleen, mutta taideluomasta puuttui nyt saksalaissotilas eikä siinä mainittu suomalaisten järkkymätöntä kiitollisuutta tai vihollista, joka oli kuvottavaan kuvainraastoon ryhtynyt.
Vanhoille kotikonnuilleni ei pääse Kouvolan itsenäisyyspatsasta näkemättä, joten pakollisella kesävierailulla oli taas tilaisuus vaahdota, miten me lakitetut ylioppilaat uhrasimme ruusumme suojeluskuntatalon edessä valkoisille voittajille.
Asiaa pahensi vielä se, että ylioppilaiden ainut yhteiskuva otettiin itsenäisyyspatsaalla ja meistä valkolakkisista tehtiin näin valkoisten henkisiä perillisiä.
Hangon vapaudenpatsaaseen törmäsin Gangut Regatassa ja Riilahden taistelun uusintaottelussa, jonka venäläiset tälläkin kertaa voittivat. Kaupungin merimaisemat olivat käsittämättömän upeita, mutta ehdottomasti upein näköala avautui saksalaisten patsaalta.
Kun patsaan tekstissä on nykyisin vain viisi häveliästä sanaa: ”För vår Frihet, Vapautemme puolesta”, oudompi ei arvaa, mihin siinä viitataan. Vinosuiset, viekkaasti hymyilevät leijonat saavat tosin aavistamaan pahaa.
Parolan keisarilliselta leijonalta alkoi puolestaan kesäretki valkoisille, punaisille ja näennäisen neutraaleille muistomerkeille. Aikajana ulottui leijonan valmistumisvuodesta 1868 Oriveden venäläisten sotavankien memoriaaliin vuodelta 1991.
Oppaanani toimi aatetoveri ja kirjoittajakollega, Mäntsälän vasemmistoaktiivi Hannu Järvinen, jonka kadehdittavan laaja tietämys ja sukkelat anekdootit lyövät laudalta paikallishistorioitsijoiden tarinat. Vielä kerran: kiitos, Hannu!
Suojeluskunnat olivat taiteensa laadusta tarkkoja, joten Länkipohjassa ”voittajana kaatunut” Lapuan lumiaura sai vuonna 1921 uljaan pallopäisen, miekoilla komistetun patsaan. Varsinaisesta taistelusta kertoo kuitenkin vain roteva, mukulakivillä päällystetty pilari, joka on paljon nuorempi, vuodelta 1938.
Tällaisia karkeatekoisia ja usein häkellyttävän uusia kivirakennelmia tuntuu olevan kaikkialla Suomessa. Limingassa muistellaan vanhaa vihaa, Kiteellä pikkuvihaa, Parikkalan Koitsanlahdessa lahjoitusmaaoloja ja Kiuruvedellä suuria nälkävuosia.
Krimin sodan uhreja kunnioitetaan Kokkolan Halkokarissa kubistisella kuutiolla ja Santahaminassa pyramidilla, jonka suunnitteli Pietarin kuuluisin kuvanveistäjä Pjotr Clodt. Aivan samanlainen, mutta aatteeltaan vastakkainen pyramidi nousi vuonna 1931 Kannakselle, Joutselän taistelun (1555) muistopaikalle.
Ilmajokiset tarvitsivat Jaakko Ilkan kivilinnaan viiden pitäjän mukulakivet, kun taas Padasjoen Nyystölässä yhdistettiin nuijasotaan rosoiset lohkareet.
Nyystölän Nuijakivi vaikuttaa monta vuosisataa vanhemmalta kuin Kouvolan silkoinen itsenäisyyspatsas, mutta molemmat valmistuivat vuonna 1936. Sisällissodan muistomerkit eivät suojeluskunnille nimittäin riittäneet, vaan ne halusivat valkaista ja omia myös aiemman historian.
Pohjois-Karjalassa valkopesusta vastasi päätoimittaja Antti Hintikka, kirjailijana Johannes Rautakoura. Joka puolella savoa puhuvaa Karjalaa kasattiin luonnonkivistä Suomen sodan kömpelöitä muistomerkkejä, jotta kansa ymmärtäisi, miten Olli Tiaisen johtamat Pielisen sissit ja valkea talonpoikaisarmeija olivat samoja kunnian ja välttämättömän väkivallan miehiä.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 