Kun työväenliike 1800-luvulla aloitti kansansivistysprojektinsa, koulutus oli eliitin etuoikeus. Koulutuksen salliminen vain porvaristolle suojeli luokkayhteiskunnan työnjakoa.
Työläisten lukupiirit, taitojen jakaminen työväentaloilla sekä vaatimukset avoimesta koulutuksesta antoivat työkaluja, jotka mahdollistivat luokkajaon murtamisen ja pakkotyöstä pakenemisen.
Yli sadan vuoden ajan työläiset ovat levittäneet sivistystä opintopiirien, avoimien luentojen, julkisten keskustelujen, osuuskuntien, sivistysliittojen, lehtien, kirjojen ja myöhemmin radion, tv:n ja internetin avulla. Suomessa tätä perinnettä edustavat esimerkiksi työväenopistot, sisällissodan jälkeen perustettu Työväen sivistysliitto (TSL) ja siitä vuonna 1964 haarautunut Kansan Sivistystyön Liitto (KSL).
Docventures tarjoaa toiminta-välineitä niille, joilla ei ole kokemusta politiikasta.
Nyt elämme aikaa, jolloin koulutus on valumassa jälleen ylempien luokkien etuoikeudeksi. Korkeakoulutus periytyy yhä useammin. Tietovaroihin pääsy edellyttää joko varallisuutta tai oikeita ihmissuhteita.
Jos onnistuu saamaan koulupaikan, varsinainen opiskelu on entistä vaikeampaa puutteellisen toimeentulon, tuottavuuspaineiden, budjettileikkausten ja lisääntyvien kontrollien ristitulessa.
Ja jos koulutuslaitokset välillä sattuvatkin toimimaan kuin ennen vanhaan, niiden vanhentunut luonne paistaa läpi. Esimerkiksi sivistysyliopisto on ollut ennen kaikkea nationalistinen ja hierarkkinen laitos, joka on kasvattanut etuoikeutettua eliittiä valtion virkoihin tai elämään porvarillista taiteilijan myyttiä.
Perinteisten sivistysinstituutioiden rapistuessa ja vanhentuessa on taas kehitettävä vaihtoehtoja porvarilliselle koulutukselle. Tarvitaan uusi työväen sivistysliike, joka vastaa tieto- ja palvelustyöväen tarpeisiin.
Työväensivistyksen tavoite eroaa nykyisestä koulutuspolitiikasta, jota tehdään vain työnantajien ja valtiontalouden näkökulmasta ja jossa pyritään lähinnä tuottamaan työmarkkinoihin mukautuvia palkkatyöläisiä ja yrittäjiä. Työläisten sivistyksen tavoitteena on autonomia oman elämän suhteen, mahdollisuus paeta ja rakentaa itsenäistä toimintaa.
Työväenliike on aina pyrkinyt kouluttamaan työväenluokkaa sekä nostattamaan luokkatietoisuutta. Tasavertaisesti tuotetun ja jaetun tiedon merkitys on samankaltainen prekaareille nykytyöläisille, vaikka kapinalliset kansankynttilät loistavat nyt työväentalojen sijaan nettifoorumeilla, Facebookissa, Twitterissä, blogeissa ja muussa sosiaalisessa mediassa, tv:ssä, sosiaalikeskuksissa, baareissa, pienissä teattereissa ja yliopiston tiloissa luvatta järjestetyissä opintopiireissä.
Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin suositun Docventures-dokumenttisarjan toinen kausi alkoi viime viikolla. Radio-ohjelmalla, sosiaalisella medialla ja studiokeskusteluilla höystetyssä sarjassa näytetään dokumentti Syyrian sodasta, soitetaan eläintilaa laittomasti kuvaamassa oleville eläinaktivisteille ja kysytään, millaiset yhteiskunnalliset epäkohdat saavat suomalaiset lähtemään kaduille.
Sarjassa esitellään myös avoimen lähdekoodin ajattelua ja mietitään, voisiko sen yleistyminen parantaa elämänlaatua mahdollistamalla esimerkiksi halvempia lääkkeitä. Kauden ykkösjaksossa moni suomalainen kuuli ensimmäistä kertaa Bhopalin kemikaalitehtaan räjähdyksestä 1984. Katsojat jakoivat hanakasti Päivi Uljaksen suorassa lähetyksessä kertomaa tietoa suomalaisen hyvinvointivaltion lyhyestä iästä ja kiistelivät verotuksesta ja asiantuntijavallasta.
Docventures on esimerkki uuden työväen sivistystoiminnasta. Dokumentit yhdistävät satoja tuhansia ihmisiä kotikatsomoiden, baaripöytien, televisioiden, Twitterin ja Facebookin ääreen jakamaan tietoa, keskustelemaan yhteiskunnallisista ongelmista ja kyseenalaistamaan politiikan, talouden ja kulttuurin itsestäänselvyyksiä.
Rantala ja Milonoff eivät ole akateemikkoja tai moralisteja vaan hedonistisia lorvijoita, jotka pakenevat toisen käskyvallassa tehtävää palkkatyötä. He vetoavat uuden ajan tieto- ja palvelutyöläisiin kyvyllään päättää elämästään itse. He nostavat mieluummin kytkintä ja häipyvät nautiskelemaan kuin jäävät työpaikalle kärvistelemään.
He pysyvät kaukana puoluepolitikoinnista, aivan kuten nykytyöläisetkin, joista entistä harvempi äänestää tai toimii yhteiskunnallisissa järjestöissään. Edustuksellisen politiikan sijaan Rantala ja Milonoff kannattavat suoraa toimintaa ja omaehtoista järjestäytymistä.
Rantalaa ja Milonoffia on toisinaan syytetty hurskastelusta, ja on totta, että Docventuresin ehdottama poliittinen toiminta vaikuttaa usein pieneltä ja pinnalliselta. Jostain on silti aloitettava, ja Docventures tarjoaa toimintavälineitä niille, joilla ei ole kokemusta politiikasta tai joita poliittinen keskustelu ei ole aikaisemmin kiinnostanut.
Sitä paitsi Docventures on itsekriittisyydessään kaukana kaikesta kaaderismista. Ohjelmassa käsitellään sen saamaa kritiikkiä, ja kuudennen viikon jaksossa kysytään, elääkö sosiaalisen median kautta olemassaoloaan suodattava nykyihminen tekopyhyyden uutta ulkokultakautta.
Samanlaista itsekritiikkiä on turha odottaa nykyiseltä koululaitokselta tai yliopistolta, puhumattakaan viihdyttävyydestä.
Kirjoittaja on netissä ja opintopiireissä toimiva kansankynttilä.