Askel eteenpäin – sitten perutetaan pari askelta taakse. Tällä tavalla ei kovin pitkälle päästä, eihän?
Mutta näin se menee.
Muistan hyvin ajan, jolloin muutin Suomeen pysyvästi. Se oli ennen 1990-luvun lamaa, tähänastisten elinvuosieni puolivälissä. Ennen sitä vietin kesälomat suomalaisten sukulaisten luona, joten sopeutuminen täällä ei ollut yhtä vaikeaa kuin monilla maahanmuuttajilla. Sillä erolla, että siirtolaiset tietävät hyvin kuinka muukalaiset otetaan vastaan missä tahansa maailmalla ja miten he osaavat varautua siihen. Minä taas oletin, että tavallaan olen osa suomalaista yhteiskuntaa – äitini ja juurieni kautta.
Mitkä ovat ne puolustettavat arvot, jotka aina mainitaan, kun puhutaan kasvavasta maahanmuutosta?
Tunne vahvistui kahden Amerikassa vietetyn vuoden aikana. Ulkomailla suomalaisuus on niin harvinainen asia, että sitä osaavat arvostaa ja tukea kaikki (vähemmänkin) suomalaiset. Näin se on edelleen, jos uskoo täältä Brysseliin, Kiinaan tai Amerikkaan paenneita kavereitani.
Ihme kyllä, puutteellinen suomi, ”väärä” nimi, toisenlainen ajattelutapa tai poikkeava näkökulma maailman menoon eivät häiritse suomalaisia, jotka asuvat Suomen rajojen ulkopuolella. Päinvastoin, se kiinnostaa, herättää kysymyksiä ja antaa mahdollisuuden päästä mielenkiintoiseen keskusteluun. Se että toinen saattaa olla eri mieltä, ei johda leimaamiseen tai puhumattomuuteen.
Tietysti voi olla, että erehdyn mutta monet ovat kertoneet samantapaisista kokemuksista. Miksi Suomessa sitten on – sanoisinko – jotenkin erilaista?
Syyskuun alussa kävin kansainvälisessä kulttuurikeskuksessa Caisassa HUPS!-klubilla. Suomen saksalainen ja venäläinen laittoivat maailman asiat järjestykseen. Puhuivat ajankohtaisista asioista – hauskasti mutta vakavasti. Siinä tuli esiin myös kysymys, miksi valtavirrasta poikkeava mielipide heti luokitellaan epäsopivaksi, vaaralliseksi tai jopa uhkaksi? Se vie pohjan avoimelta keskustelulta kaikista aiheista, jotka tuntuvat vaikeilta. Tai sanotaan niistä ”joko-tai” -asioista. Kohta kahdenkymmenenviiden Suomessa vietetyn vuoteni aikana näitä musta-valkoisia aiheita on koko ajan tullut vaan enemmän.
Toisaalta kasvaa tarve käsitellä sellaisia kysymyksiä kuten sananvapaus, vihapuheet, tuloerot, eutanasia tai maahanmuutto – kriittisesti ja ottamalla mukaan myös niitä, joita asia koskee.
Mitkä ovat ne puolustettavat arvot, jotka aina mainitaan, kun puhutaan kasvavasta maahanmuutosta? En kyseenalaista niiden olemassa oloa, pyydän vain nimeään ne ja selittämään ymmärrettävästi niiden lähtökohdat ja kuinka ne ovat kehittyneet ajan myöten. Tänne muuttaneidenhan on kasvatettava lapsensa sopimaan tähän yhteiskuntaan. Se, kuinka se onnistuu, ei riipu ainoastaan siirtolaisista, jos heille (meille) ei anneta selkeitä ohjeita, mitkä ovat kantasuomalaisten odotukset. Lapsena kukin meistä muistaa, miten hämmentävältä tuntuu, jos vanhemmat eivät jaksa (osaa) olla johdonmukaisia. Jos yhtenä päivänä vaativat yhtä, myöhemmin toista.
Ensiksi halutaan tukea maahanmuuttajien identiteettiä, mutta sen mitä se on, määrittelevät viranomaiset ja pitävät huolta, ettei kukaan maahanmuuttajista tule toteuttamaan tukemista itse. Kotouttamisohjelmiakin laativat ”asiantuntijat” – niiden keskuudesta vahingossakaan ei löydy niitä, jotka ovat käyneet itse koko prosessin läpi.
Apua ja kokemusta haetaan myös ulkomailta. Mutta kaikki riippuu siitä, meneekö tällainen ekspertti hakemaan sieltä hyviä käytäntöjä vai jotain aivan muuta.
Esimerkiksi yksi johtavassa asemassa oleva kotouttamisosaaja kertoi yhdessä kokouksessa omasta tutustumismatkastaan Tanskaan. Hänen mukaansa siellä vähemmistöjen identiteettiä tuetaan vain ja ainoastaan tanskan kielellä eikä maahanmuuttajien integroitumisessa muita kieliä sallita.
En ihan voinut uskoa siihen. Lähdin tutkimaan tanskalaisten kotouttamispolitiikkaa. En päässyt vielä kovin pitkälle, mutta siellä on mielenkiintoinen kuntien palkitsemisjärjestelmä. Jos maahanmuuttaja – jonka kotoutumisesta vastaa kunta, mutta rahoittaa valtio – kolmen vuoden aikana suorittaa ensimmäisellä kerralla kielitestin, valtio myöntää bonuksen. Samalla tavalla palkitaan työpaikan saantia – nimenomaan kunta saa ylimääräiset tulot onnistuneesta integroitumisesta.
Minusta se on mielenkiintoinen tapa kannustaa kuntia ja aktivoi siirtolaisia auttamalla heitä nopeasti löytämään paikkaansa uudessa maassa. Ja – kyllä – tanskan kielen opetus on pääasemassa kotoutumisprosessissa, mutta tutustuminen Tanskan ”pelisääntöihin” tapahtuu tanskan ja englannin ohella vielä 14:lla kielellä.
Maahanmuuttajana näkee eri tavalla. Samoin siirtolaisena lähtee hakemaan uutta tietoa oman kokemuksen perusteella. Se ei tee heistä parempia tai uskottavampia – heillä on vain toisenlaiset lähtökohdat ja mahdollisuus peilata omia kokemuksiaan, tietojaan ja taitojaan ehdotettuihin ratkaisuihin.
Vielä yksi asia erottaa maahanmuuttajia kantaväestöstä: omien lasten tulevaisuusnäkymät Suomessa. Se pistää etsimään toimivia eikä näennäisiä ratkaisuja.
En halua loukata ketään – tiedän aivan hyvin, että Suomessa on paljon tekijöitä kotouttamiskentällä, jotka ovat paljon pätevämpiä ratkaisujen etsimisessä kuin neljä viidestä maahanmuuttajasta. Mutta valitettavan usein heillä on vaatimattomasti vaikutusvaltaa näissä asioissa, joskus vaan vähän enemmän kuin maahanmuuttajilla.
Pitäisikö taas kerran muistuttaa, kuinka kannattavaa on voimien yhdistäminen?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
