Olen huomannut, että vietän paljon aikaa sosiaalisessa mediassa, siis Facebookissa. Sitä kautta on helpompaa seurata kavereiden menemisiä, ajatuksia ja elämän vaiheita. Samalla tulee luettua heidän jakamiensa linkkien kautta sellaisiakin artikkeleita, joihin itse en olisi törmännyt. Sama koskee erilaisia radio- ja televisio-ohjelmia – onneksi siihen on nykyään mahdollisuus.
On somessa pahojakin puolia puhumattakaan sen vaaroista. Se syö aikaa, luo virtuaalista kuvaa ympäröivästä maailmasta, joka on kaukana todellisuudesta, jos kavereiksi valitsee vain samanmielisiä ihmisiä.
Yritän kuitenkin olla suuttumatta omastani poikkeavista maailmankatsomuksista ja kestää toisenlaisia mielipiteitä, jotta säilyisi jonkintasoinen itsekriittisyys ja kyky etsiä toimivia argumentteja omille näkemyksille. Mutta myönnän, että välillä on erittäin vaikea kestää tiettyjä juttuja, kuten huonosti ajateltuja, pelkoa synnyttäviä artikkeleita esimerkiksi nuorisojengeistä.
On helpompi säilyttää mielen tasapaino, kun pitää illalla kirjata ns. kivat asiat.
Silmitön väkivalta on ehdottomasti tuomittavaa. Pelottelu ja tiettyyn ryhmään kohdistuva syyttely taas luo ongelmakierteen. Näitten juttujen seurauksena jokaikinen vastaan tuleva teinikaveriporukka tuntuu pelottavalta, varsinkin, jos siinä on selvästi erinäköisiä nuoria.
Jengiasiaan liittyviä huhuja ja olettamuksia otetaan vastaan ilman minkälaista lähdekritiikkiä. Taas kerran musta-valkoisuus, yleistykset, ennakkoluulot pääsevät valtaan – ja itse ongelma jää käsittelemättä. Tuloerojen kasvu, eriarvoisuus yhteiskunnassa – siitä ei paljon puhuta. Niitä, jotka yrittävät kertoa mahdollisista jengien syntymisen syistä, epäillään heti väkivallan hyväksymisestä, vaikka he kuinka yrittävät sanoa, että pitäisi keskittyä syiden hoitamiseen, koska pelkkien seurauksien hoitaminen saattaa johtaa seurauksien kierteeseen.
Yhdessä keskusteluketjussa näin sellaisen kommentin: syrjäytyminen ei katso passia tai etnistä alkuperää. Varmasti näin se onkin. Minulle tuli mieleen, että toteamus koskee enemmän maahanmuuttajataustaisia – heitä pidetään muukalaisina katsomatta passiin jopa monien sukupolvien ajan – ulkonäön tai nimen perusteella. Ja se on surullista.
Voiko asialle tehdä jotain? Ainainen kysymys. Minusta vastaus on sekä yksinkertainen että monimutkainen: hyvinvoinnin parantaminen ja eriarvoistumisen ehkäisy. Yksikertainen, koska lukuisat tutkimukset ja toimivat käytännöt ovat tukeneet tätä. Monimutkainen taas, koska se vaatii ongelmien tunnistamista, resursseja ja poliittista tahtoa.
Ei se elämä helppoa ole. Voi tietysti yrittää suhtautua kaikkeen positiivisella tavalla, nähdä arjessa hyviä puolia ja keskittyä niihin.
Facebookissa kiertää sellainen haaste, että kirjoita viikon aikana ylös vähintään kolme positiivista asiaa päivässä. Alussa ajattelin, ettei se toimi, mutta huomasin pian, kuinka on helpompi säilyttää mielen tasapaino, kun pitää illalla kirjata ns. kivat asiat. Sitä, mikä tavallisesti ärsyttää – oma tai jonkun myöhästyminen, mokailu, virheiden teko, tietokoneen kiukuttelu – pystyy nyt käsittelemään vähän niin kuin sivusta katsoen. Ja se rauhoittaa mielen, auttaa löytämään nopeammin ratkaisuja, lisää kärsivällisyyttä. Joten voin suositella tällaista kokeilua kaikille.
Ehkä tehokkaampi tapa löytää uudenlainen suhtautumisen todellisuuteen on kirjata päivän hyvät asiat itselle, eikä julkisesti somessa. Myönnän, ettei se ratkaise ongelmia, mutta auttaa näkemään asioiden eri puolia selkeämmin. Jos lukijana olen minä itse, niin minun ei tarvitse ajatella, miten kukin voi tulkita ajatuksiani – sanojen valinta ja avoimuus on eri luokkaa. Tätä kolumniakin kirjoittaessani pidän mielessä yhden kaverini huomautuksen, että joskus on hyvin vaikea ymmärtää, mitä haluan sanoa. Omassa päiväkirjassa sellaista vaaraa ei ole, vaikka välillä yritänkin pukea sanoiksi jotain sellaista, mitä itsekään en vielä ymmärrä.
Toisaalta, kun lukee merkittävien henkilöiden julkaistuja päiväkirjoja, tulee mieleen, että kyllä monet heistä ovat halunneet tuoda omia ajatuksiaan julki. Siinä piilee tietynlainen ongelma: ovatko he voineet olla rehellisiä edes itselleen? En tarkoita tällä, että kyseessä olisi tarkoituksellinen asioiden vääristely tai valehtelu. Tätä voi verrata siihen, minkälaisen kuvan todellisuudesta me saamme uutisten kautta – ongelmakeskeisen vai kokonaisuutta kattavan, yksipuolisen vai moninaisen? Joten olen itse ymmärtänyt, että kannattaa kyseenalaistaa päiväkirjatkin, oli kyseessä mikä tahansa auktoriteetti tai uutislähde. Ja kestääkseen tätä on pakko hakea voimia päivän positiivisista asioista – vaikka väriloistosta ikkunan takana, jota tänä syksynä riittää.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
