Keinutuolifilosofiaa osa 19
Talonpoika Heikki Yrjänänpoika Pukki teki Suomen historiaa kirjoittaessaan vuonna 1664 Vähäkyrön Kuuttilan kylässä muistivihkoonsa:
”nin minä lainasin meitän circo heralen 12 talaria.
nin minä sain cula ia se oli heluntain pyhinä Iota Simuna mun racas velieni on cuolu Ingrin mala cuin hän oli hengiä cirioita mas.”
Talonpoika Pukin Simuna-veli oli siis menehtyessään henkikirjoittajana Inkerinmaalla. Teoksessa Kynällä kyntäjät (SKS) Kaisa Kauranen toteaa, että nämä talonpoika Pukin muistivihkoonsa tekemät merkinnät on vanhin tiedossa oleva suomenkielisen kansanihmisen kirjoittama teksti. Pääasiassa rahaliikenteeseen ja tavaroiden vaihtoon liittyviä merkintöjä Pukki teki kahden vuosikymmenen ajan vuosina 1664-84.
Kirjoitustaidon suhteen Pukki oli yli 200 vuotta aikaansa edellä. Vuonna 1880 Suomen kahdesta miljoonasta asukkaasta osasi kirjoittaa noin 250 000 ihmistä, eli vain joka kahdeksas. Kirjoitustaitoisten joukkoon kuuluivat kaikki 30 000 säätyläistä, joista monet osasivat kirjoittaa vain ruotsiksi. Suomeksi kirjoittavia kansanihmisiä oli siis herraskansaan verrattuna kahdeksan kertaa enemmän.
Samaan aikaan, kun talonpoika Pukki raapusteli Vähäkyrön Kuuttilan kylässä muistiin uutista Simuna-veljensä poismenosta, painiskeli näytelmäkirjailija Moliére Pariisissa uutuusnäytelmänsä Tartuffe esitysoikeuksien kanssa. Moliére koe-esitti teatteriryhmänsä kanssa Tartuffen kolme ensimmäistä näytöstä kuninkaan hoville 12. toukokuuta 1664.
Kuningas Ludvig XIV piti näkemästään, mutta aavisteli näytelmän uskontokritiikin aiheuttavan selkkauksia Moliéren ja eri uskontokuntien kesken. Kuninkaan äiti Anna Itävaltalainen oli uskonnollisesti hyvin ahdasmielinen, ja Ludvig XIV kielsi esittämästä näytelmää julkisissa teattereissa.
Moliére ei kuitenkaan hellittänyt, ja hän sai esitettyä näytelmän kolme ensimmäistä näytöstä paavin veljenpojalle, kardinaali Chigille, joka oli kuninkaan vieraana hovissa. Tästä alkoi ankara vastalauseryöppy Moliéren näytelmää kohtaan.
Näytelmän päähenkilö Tartuffe on alaluokan mies, mielistelijä ja liehittelijä, häikäilemätön ja karkea, teräväpäinen ja kylmä loogikko, joka on valmis valitsemaan minkä tien tahansa päästäkseen pinnalle. Naamarinaan hän käyttää uskonnollista hurskautta.
Hän käyttää häikäilemättä hyväkseen hyväntekijänsä Orgonin sinisilmäistä hurskautta. Orgonin äiti Pernelle on paennut uuden ajan synnillisiä turhuuksia vanhuuden perinteiseen turvakotiin, uskonnon syövereihin. Hän on täysin tunteeton järkisyitä kohtaan ja halveksii loogisia tosiasioiden selityksiä.
Näissä hämärissä uskonnollisissa vesissä kalastaa Tartuffe päämääränään vietellä Orgonin vaimo ja takavarikoida sen jälkeen koko perheen omaisuus naimalla Tartuffen tytär puolisokseen.
Lopulta Tartuffe jää rysän päältä kiinni julistaessaan, että Orgon on pölkkypää, jota on hauska vetää nenästä. Orgon kuulee ilveilyn ja hänen silmänsä avautuvat. Samalla katoaa hänen hurskautensa sumupilvet ja hyväntekeväisyysintonsa.
Näytelmä nostatti hengenmiehissä suuttumuksen myrskyn, jotka muistuttivat, miten Augustus mestautti ilveilijän joka pilkkasi Juppiteria ja keisari Theodosius heitätti villipetojen eteen sellaiset näyttelijät, jotka olivat tehneet pyhiä juhlamenojamme naurettaviksi.
Tasan 350 vuotta myöhemmin uskontojen ottaessa jälleen mittaa toisistaan, Moliérea vastaan nostetut tunnekuohut tuntuvat tutuilta.
Ranskalainen Moliére ja vähäkyröläinen Heikki Yrjänänpoika Pukki olivat siis aikalaisia ja kynämiehiä. Molemmat kirjoittivat itse asiassa samasta aiheesta, rahasta. Moliére ihmettelisi varmaan tämän päivän uusliberalisti-kalvinisteja, talonpoika Pukki velkaista maatalousyrittäjyyttä.
Rahankierron välittäjäksi Moliére laittoi rakkauden tai pikemminkin sen teeskentelyn. Eikä sekään asetelma ole vanhentunut 350 vuodessa senttiäkään. Ei ihmisten maailma muutu, Eskoseni, se vain vaihtaa pukua…
Tässä 25-osaisessa juttusarjassa tarkastellaan maailman menoa keinutuolifilosofian perspektiivistä.
uutiskirje 
