Adam Smith korosti arvokkaiden taidehyödykkeiden hankkimista

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Taide talousteorioissa osa 2

Markkinatalous on tehokkuus- ja voittoperiaatteineen hanakasti työntämässä isoa sotilassaapasjalkaansa myös kulttuuri- ja taide-elämän oven väliin. Millaisin eväin ja aikein nämä taloustoimijat ovat eri aikakausina kulttuuri- ja taide-elämässä liikuskelleet?

Modernin taloustieteen isän Adam Smithin (1723–90) kirjasto käsitti noin 3 000 nidettä. Hänen suosikkejaan olivat Horatius, Sofokles ja Euripides. Talvella 1748 Smith luennoi Edinburgissa Englannin kirjallisuudesta. Tuoreen aiheensa vuoksi luennot olivat hyvin suosittuja. Vähän ennen kuolemaansa Smith tosin poltti kyseiset luentokäsikirjoitukset. Smith keräsi ja julkaisi William Hamilton of Bangour -vainajan runot tämän ystävien pyynnöstä.

Smith oli vuonna 1752 perustetun Glasgowin Kirjallisen Seuran jäsen. Glasgowissa Smith piti kirjallisuusluentoja kolmena talvena peräkkäin ja valmisti niiden ohella taloustieteellisen luentosarjan talvella 1750–51. Niissä hän esitti Francis Hutchesonilta oppimiaan kaupan vapauden periaatteita. Smithin ”siveellisten tunteiden teoria” pohjautuu Hutchesonin Glasgowissa pitämiin luentoihin.

Hutcheson piti työtä varallisuuden varsinaisena lähteenä ja todellisena arvon mittana. Hän julisti jokaisen luonnolliseksi oikeudeksi käyttää kykyjään oman mielensä mukaan omia tarkoituksiaan varten mihin työhön tai virkistykseen tahansa, joka ei tuota vahinkoa toisten persoonalle tai omaisuudelle, paitsi milloin julkiset edut toisin vaativat. Smithin luennot sisälsivät jo Kansojen varallisuudessa esitetyn ytimen.

Katoavat sävelet

Smithin mukaan yhteiskunnan muutamien kunnioitettavimpien säätyjen työ ei talouspalvelijoiden työn tavoin tuota mitään arvoa eikä kiteydy eikä toteudu missään pysyvässä esineessä tai myytävässä hyödykkeessä. Palvelijan työ ei kestä tämän työn lakattua, eikä sillä voi myöhemmin hankkia yhtä suurta työmäärää. Esimerkiksi hallitsija kaikkine oikeus- ja sotilasviranomaisineen, sekä koko armeija ja laivasto, ovat tuottamattomia työntekijöitä:

”He ovat yleisön palvelijoita, ja heitä ylläpidetään muiden ihmisten tuotannollisen toiminnan vuosituoton osalla. Valtakunnan suojelun, turvallisuuden ja puolustuksen tämän vuoden työn tuloksella ei voi ostaa valtakunnan suojelua, turvallisuutta ja puolustusta seuraavana vuonna. Samaan luokkaan on luettava sekä muutamat arvokkaimmat ja tärkeimmät että muutamat mitättömimmät ammatit, kuten papisto, lakimiehet, lääkärit, kaikenlaiset oppineet, sekä näyttelijät, ilveilijät, soittoniekat, oopperalaulajat, balettitanssijat ja muut taiteilijat.”

Smith myöntää, että kyseisten ammattikuntien työllä on tietty arvo, jota säätävät aivan samat periaatteet kuin kaikenlaista muutakin työtä. Kuitenkaan heistä hyödyllisimpienkään työ ei tuota mitään, jolla myöhemmin voitaisiin ostaa tai hankkia yhtä suurta työmäärää:

”Kuten näyttelijän lausunta, puhujan esitys tai soittoniekan sävel, katoaa jokaisen työ samalla hetkellä, kuin se tuotetaan.”

Tämän kuvion muutti täysin äänitys- sekä filmiteollisuus, kun esimerkiksi Hollywoodin viihdeteollisuudesta tuli yksi maailman suurimmista tuotannonaloista. Esimerkiksi rockbändit ovat nykyään eräänlaisia tuotantolaitoksia.

Smithin mukaan tuottamattomia työläisiä, eli talouspalvelijoita voi pitää hyvätuloinen työmieskin, ei pelkästään maanomistaja tai rikas kauppias. Työmies voi toisinaan mennä katsomaan näytäntöä tai nukketeatteria ja näin hän ylläpitää erästä tuottamattomien työläisten ryhmää:

”Veroja maksamalla työmies auttaa ylläpitämään jotakin toista ryhmää, joka tosin on kunnioitettavampi ja hyödyllisempi, mutta yhtä tuottamaton kuten vaikkapa näyttelijät tai soittoniekat. Työmiehen sen sijaan täytyy aina ansaita ensin palkkansa tekemällään työllä, ennen kuin hän voi käyttää mitään tulojensa osaa esimerkiksi huvituksiin.”

Vieraanvaraisuuden tuhlaavaisuus

Skottilaisena moraali- ja nuukuusfilosofina Smith ei käsittänyt, että rikas mies kuluttaa tulonsa etupäässä vieraanvaraisuuteen jakaen siitä suurimman osan ystävilleen ja tovereilleen. Smithin mielestä joutaviin esineisiin, vaatetukseen, huonekalujen pikku koristuksiin, jalokiviin, koruihin ja rihkamaan tuhlaaminen osoittaa alhaista ja itsekästä mielenlaatua.

Sen sijaan arvokkaiden hyödykkeiden kasaaminen on suotuisampaa yksityiselle säästäväisyydelle sekä julkisen pääoman kasvulle. Se ylläpitää tuottavia ihmisiä ja myötävaikuttaa yleisen rikkauden kasvuun paljon enemmän kuin kulutusrihkamaan tuhlaaminen. Mitähän Smith tuumaisi nykyisestä kertakäyttökulutuskulttuurista?

Smith laskeskeli, että kestävien hyödykkeiden hankkimiseen käytetty rahankulutus antaa ylläpidon suuremmalle ihmismäärälle kuin mitä tuhlaavimpaankaan vieraanvaraisuuteen käytetty. Suurissa juhlissa käytetyistä elintarvikkeista heitetään jopa puolet tunkiolle ja suuri osa aina tuhlataan ja turmellaan:

”Mutta jos tällaisten kemujen rahankulutus olisi käytetty muurarien, kirvesmiesten, verhoilijoiden, mekaanikkojen ja muiden työssä pitämiseen, olisi samanarvoinen elintarvikemäärä jaettu vielä suuremmalle luvulle ihmisiä, jotka olisivat ostaneet elintarvikkeet pennyttäin ja nauloittain, eivätkä hävittäneet tai heittäneet pois ainoatakaan unssia niistä. Toisessa tapauksessa tämä rahankulutus ylläpitää tuottavia, toisessa tuottamattomia ihmisiä. Tuottamattomat ihmiset eivät lisää valtakunnan maan ja työn vuotuisen tuoton vaihtoarvoa.”

Tuottava työ ja palvelutyö?

Smithin mielestä on parempi leikkiä ilmaiseksi kuin tehdä työtä ilmaiseksi, eikä talouspalvelijan ylläpito milloinkaan maksa itseään. Ihminen rikastuu käyttämällä useita käsityöläisiä ja köyhtyy käyttämällä useita talouspalvelijoita.

Tässä todistelussa Smith unohtaa, että kyseinen rikastuminen käsityöläisiä käyttämällä pitää paikkansa vain silloin, kun käsityöläisiä käytetään tuottamaan myytäviä hyödykkeitä ja milloin talouspalvelijoita käytetään yksinomaan isännän mukavuudeksi.

Ihminen voi köyhtyä ja usein köyhtyykin käyttämällä väkeä valmistamaan erikoisia esineitä tai myytäviä hyödykkeitä omaa kulutustaan varten. Majatalon pitäjä voi rikastua ja usein rikastuukin pitämällä talouspalvelijoita.

Smithin mielestä tuottavaa työtä oli ainoastaan konkreettisten esineiden rakentaminen ja palveluissa rahaa vain paloi, eikä sitä saatu koskaan konkreettisena hyötynä takaisin.

Smith katsoi, että kaikki valtion työntekijät tekivät tuottamatonta työtä, koska he olivat palveluammatissa.

J.M. Keynes (1883-1936) käänsi Smithin ajatuksia tuottamattomasta palvelutyöstä toiseen suuntaan. Julkinen sektori toimiikin hänen mukaansa talouskasvua tasoittavana ja edistävänä varaventtiilinä. Valtion on talouden taantumavaiheissa tarvittaessa vaikka ”tuhlattava” itsensä ulos ylituotannon sekä kansantalouden liikasäästämisen aiheuttamista ongelmista.

Smithin katsannossa valtio oli sitä vauraampi, mitä suurempi osa työvoimasta työskenteli konkreettisessa tuotannossa. Tällöin työvoimaa ei sidottu tuottamattomaan työhön eikä verotus syönyt pääoman kasautumista.

Keynesille säästäminen ei ollut enää pelkästään hyve. Tästä näkökulmasta julkinen sektori olikin säästäjä, tuottaja ja investoija, ei pelkästään julkisten varojen kuluttaja. Tästä seurasi vaikeasti nieltävä väite, että valtion budjetin alijäämä voisi olla hyvä asia tuotannon pyörien pyörimään saattamisessa.

Tästä syystä Keynes katsoikin, että taloustieteen kiistakapulat saattavat tulevaisuudessa muodostua perustaltaan moraalisiksi. Käsite työn vieroksunta on yksi osoitus siitä, miten yhteiskunnan rakenteellinen työttömyys yritetään sälyttää yksilöiden moraaliseksi vajeeksi periaatteella: Aina tekevälle töitä löytyy.

Lähteet: Adam Smith: Kansojen varallisuus. Suom. ja elämäkerralla ynnä E. Cannanin mukaan selityksillä varustanut Toivo T. Kaila, WSOY 1933.

P.J. O´Rourke: Adam Smithin Kansojen varallisuus. Ajatus-kirjat 2008.

John Maynard Keynes: Työllisyys, korko ja raha- yleinen teoria. Suom. Ahti Karjalainen ja Pentti Kivinen. WSOY 1951.

Antti Alaja & Esa Tuominen: Taloutta työväelle – markkinaliberalismin myyttejä murtamassa. Into 2013.