Uusliberalisti Hayek ja ilkeät vasemmistointellektuellit

Taide talousteorioissa osa 5

Sosiaalidemokratian pääasiallisena tehtävänä on ollut osoittaa sosialismi virheelliseksi näkökulmaksi suhteessa kapitalismiin. Itävaltalais-englantilainen talousteoreetikko Friedrich A. von Hayek (1899–1992) omistautui myös tälle tehtävälle. Häntä pidetään yhdessä Milton Friedmanin (1912–2006) ohella nykyisen uusliberalistisen talousteorian merkittävimpänä oppi-isänä.

Hayek halveksi sosialistisen agitaation fraaseja kapitalistisen yhteiskunnan taloudellisesta anarkiasta, jossa työntekijöiden palkkaus ei määräydy tuotannon arvon perusteella.

Kohtalokas ylimieli -teos (suom. 1998) on Hayekin eräänlainen testamentti, jossa talousteorioiden sijaan moralisoidaan äreästi sosialismia vastaan ja ylistetään vapaata markkinataloutta. Teosta voi pitää eräänlaisena talousokkultismin käsikirjana, joka palauttaa talousteoriat jonnekin 1800-luvun aamuhämärän mystiikkaan.

Hayek ei varsinaisesti käsittele taiteen ja yhteiskunnan välisiä suhteita. Tosin hänen mukaansa valtio voi ylläpitää teattereita ja luonnonsuojelualueita, joita markkinat eivät kykene ylläpitämään. Hayek paheksuu tasa-arvoa tavoittelevia intellektuelleja, koska egalitaarinen, tasa-arvoinen tai henkilökohtaisiin ansioihin ja lahjakkuuteen perustuva meritokraattinen uskonto tekisi kehityksen mahdottomaksi. Se sulkisi pois sattumasta ja onnekkuudesta johtuvan eriytymisen ja sitä kautta estäisi tuotantoelämässä uusien mahdollisuuksien löytymisen:

”Intellektuellit voivat väittää kehittäneensä tähän pystyvän uudemman ja paremman sosiaalisen moraalin, mutta nämä ”uudet” säännöt edustavat paluuta primitiivisen mikrojärjestyksen moraaleihin, eivätkä voi ylläpitää makrojärjestyksen ylläpitämien miljardien elämää ja terveyttä.”

Hayek nimittää tietoista yhteiskunnallista suunnittelua ”jaloksi, suurenmoiseksi, kunnianhimoiseksi ja uskaltavaksi virheeksi.” Häntä harmittaa, etteivät intellektuellit halua luovuttaa hengentuotteittensa määräysvaltaa kaupallisille tahoille, koska he ovat erityisen innokkaita tietämään, mihin tarkoituksiin heidän hengentuotteitaan käytetään. Käsityöläinen puolestaan Haykenin mukaan edellyttää, että hänen työnantajansa on tiedettävä, mitä tarpeita hänen kättensä työ lopulta tyydyttää. Näin intellektuellit pakenevat yhteistä vastuuta suojellessaan neuroottisesti hengentuotteitaan kaupallisuudelta pelätessään joutuvansa raa´an kaupanteon kohteiksi.

Intellektuellit ja markkinat

Paremmin koulutetut ihmiset ovat Hayekin mielestä vastentahtoisia alistumaan markkinoiden ohjaukseen, vaikka he mielellään puhuvatkin ajatusten vaihdosta. He vastustavat juuri sitä, mikä lisäisi heidän hyödyllisyyttään lähimmäisilleen.

Intellektuellit ovat vihamielisiä markkinajärjestelmää kohtaan ja sen vuoksi alttiita sosialismiin. Nämä ennakkoluulot johtuvat evoluution, biologian ja kansantaloustieteen heikoista perustiedoista. Näiden alojen tiedon puutteen vuoksi intellektuellit kuvittelevat kapitalistien salaliittoa sellaisissa suunnitelmissa, joiden suunnittelijoita ei ole missään olemassa. Tämä tietämättömyys selittää myös intellektuellien haluttomuuden luopua tuotteidensa määräysvallasta markkinoilla:

”Tunne, että on vain salattujen ja epäpersoonallisten markkinavoimien työkalu, tuntuu intellektuelleista yleensä melkein henkilökohtaiselta nöyryytykseltä. Heidän mieleensä ei ilmeisesti ole juolahtanut, että kapitalistit, joita epäillään sen ohjailusta, tosiasiassa ovat myös epäpersoonallisen prosessin työkaluja, yhtä tietämättömiä toimenpiteidensä lopullisista vaikutuksista ja tarkoituksista, mutta kiinnostuneita korkeamman tason ja siksi laajemman alan tapahtumista rakenteen kokonaisuudessa.”

Bloomsbury -ryhmään kuulunutta J.M. Keynesiä (1883–1946) Hayek moittii siitä, että tämä kielsi J.S. Millin käsityksen, että ”hyödykkeiden kysyntä ei ole työn kysyntää.” Hayek muistuttaa Virginia Woolfin isän sir Leslie Stephenin korostaneen vuonna 1876 tämän käsityksen omaksumisen olevan taloustieteilijän parhaan testin. Kirjailija Virginia Woolf kuului Bloomsbury -ryhmän kantaviin voimiin.

Hayek ei nähtävästi antanut Keynesille anteeksi, että Keynes väitti vuonna 1936 teoksessaan Työllisyys, korko ja raha, että Hayek ja Ludvig von Mises sekoittivat pääoman rajatehokkuuden korkokantaan, ja päätyivät näin tuloksiin, jotka ovat oikeiden johtopäätösten täydellisiä vastakohtia. Mises ja Hayek väittivät, että korkokannan muutokset voidaan samaistaa kulutushyödykkeiden ja pääomahyödykkeiden suhteellisissa hintatasoissa tapahtuviin muutoksiin.

Hayek ei mainitse Keynesin pääteosta, vaikka hän moralistisen paheksuvasti siteeraa Keynesin lausetta ”pidemmän päälle me kaikki kuolemme.” Tämä on Hayekista luonteenomainen todiste haluttomuudesta tunnustaa, että moraali koskee mahdollisen käsityskykymme ylittäviä pitkän aikavälin vaikutuksia. Hayek lisää Keynesin moraalittomuuden syntilistaan sen, että tämä taisteli ”säästämisen hyveen” moraalista perinnettä vastaan ja pilkkasi muitakin sovinnaisia arvoja yhdessä Bloomsbury -ryhmän jäsenten kanssa.

Ajatusten toisen käden kauppiaat

Hayek kertoo ilkeistä intellektuelleista, jotka pilkkaavat kaikkea sovinnaista. Uutuudesta ja uutisista, mutta ei totuudesta, tulee heille tärkein arvo. Heidän tarjoamansa ei ole useinkaan sen enempää uutta kuin totta.

Hayek kutsuu intellektuelleja ”ajatusten toisen käden kauppiaiksi.” Heitä ovat opettajat ja medioiden edustajat sekä sosialistiset tiedemiehet. Imettyään tieteen käytävillä huhuja, intellektuellit tekevät itsestään modernin ajattelun edustajia pitäen itseään tiedoiltaan ja moraaliltaan parempina verrattuna niihin, jotka pitävät perinteisiä arvoja korkeassa kunniassa.

Hayek kysyy, eikö näitä intellektuelleja joskus harmita, ettei heille makseta yhtä paljon kuin niille, joiden ohjeet ja toiminnot todellisuudessa ohjaavat käytännön asioita, vaikka intellektuellit omasta mielestään tietävät paremmin mitä pitäisi tehdä.

Hayekin mielestä Keynes oli traditionaalisista moraaliarvoista vapautuneen sukupolven edustavampia älyllisiä johtajia:

”Keynes uskoi, että ottamalla huomioon ennalta nähtävät vaikutukset voidaan rakentaa parempi maailma kuin alistumalla traditionaalisiin abstrakteihin sääntöihin. Keynes suosi fraasia ”konventionaalinen viisaus” ylenkatseen ilmauksena. Paljastavassa omaelämäkerrallisessa selonteossaan vuodelta1938 hän kertoo, kuinka hänen nuoruutensa Cambridgen-ryhmä, jonka jäsenistä useimmat myöhemmin kuuluivat Bloomsbury -ryhmään, ”kokonaan kiisti henkilökohtaisen velvollisuuden noudattaa yleisiä sääntöjä”, ja kuinka he olivat sanan täsmällisessä merkityksessä moraalittomia. Keynes myös taisteli ”säästämisen hyveen” moraalista traditiota vastaan ja kieltäytyi tuhansien hämärien taloustieteilijöiden tavoin myöntämästä, että yleensä tarvitaan kulutushyödykkeiden kysynnän lasku (lama), jotta pääomahyödykkeiden (so. sijoitusten) tuotantoa voidaan lisätä. Tämä puolestaan sai hänet suuntaamaan suunnattomat älylliset kykynsä taloustieteen ”yleisen” teoriansa kehittämiseen – joka synnytti ainutlaatuisen maailmanlaajuisen inflaation vuosisatamme kolmannella neljänneksellä ja pahan työttömyyden sen välttämättömänä seurauksena. Näin ollen filosofia ei ollut ainut Keynesiä hämmentänyt asia. Niin teki myös taloustiede.”

Einsteinin virhe

Keynesin luonteenomainen viha häntä elättäviä piirejä kohtaan johtui Hayekin mielestä Keynesin näkemysten taustalla olevasta filosofisesta illuusiosta, että on olemassa määrittelemätön ”hyvyyden” ominaisuus, joka jokaisen yksilön tulee löytää, jota hän on myös velvollinen noudattamaan ja jonka tunnustaminen oikeuttaa traditionaalisen moraalin halveksumisen ja väheksymisen. Tämä näkemys Hayekin mielestä dominoi Bloomsbury -ryhmää G.E. Mooren (1903) työn kautta:

”Tämä on ilmeistä esimerkiksi myös kirjailija E.M. Forsterin suhteen, joka vakavasti väitti, että ihmiskunnan vapauttaminen ”kaupallisuuden” pahasta oli tullut yhtä välttämättömäksi kuin oli ollut sen vapauttaminen orjuudesta.”

Pyyhkeitä saa myös Albert Einstein, joka suosittua sosialistista iskulausetta mukaillen kirjoitti, että tuotanto käyttöä varten saisi korvata kapitalistisen järjestelmän tuotannon ansaitsemismielessä. Einsteinin mielestä ihmisjärjen on kyettävä löytämään jakelujärjestelmä, joka toimii yhtä tehokkaasti kuin tuotanto.

Hayek ojentaa viulua soittavaa suhteellisuusteorian kehittäjää, ettei Einstein näytä ymmärtäneen, että vain markkinahintoihin perustuva laskelmointi ja jakelu mahdollistavat olemassa olevien resurssien tehokkaan hyödyntämisen. Omaksumalla nämä virheelliset käsitykset Einstein osoittaa ymmärryksensä tai mielenkiintonsa puutteen tosiasiallisia ihmisen ponnistuksia koordinoivia prosesseja kohtaan.

Palkkio ei seuraa ansioista

Hayekin mielestä vaiston ja järjen välissä on jotain sellaista, mitä ei voi korvata tieteen perinteisellä metodilla. Onko tämä ”jokin” okkultismia, taloustieteeseen vihkiytyneiden pappien salaista tietoa?

Ei, vaan säästäminen, yksityisomistus, perhe ja rehellisyys ovat vaiston ja järjen välissä olevia moraalin tukipilareita.

Näitä perimmäisiä sääntöjä noudattaneet ihmisryhmät ovat vaurastuneet muita ryhmiä paremmin. Tätä hajautuneen järjestyksen ja markkinatalouden paradoksia Hayek nimittää sosialistien ja konstruktivistien kompastuskiveksi. He eivät pysty ymmärtämään, että juuri tässä hajautetussa prosessissa piilee sivilisaation kasvun mahdollistaneet moraaliset perinteet:

”Vain yksityisomistukseen liittyvät vaikutukset selittämään pystyvä voi selittää, miksi mikäkin käytäntö mahdollisti sen, että sitä seuraavat ryhmät menestyivät paremmin kuin ne, joiden moraali sopi paremmin toisten tavoitteiden saavuttamiseen.”

Hayek torjuu sosialistien ja konstruktivistien väitteen, että kelvollinen moraali voidaan suunnitella ja rakentaa järjen avulla. Solidaarisuus, epäitsekkyys ja ryhmäpäätöksenteko ovat vaistojemme sanelemaa sisäistä moraalia, josta seuraavat käytännöt eivät riitä pitämään yllä nykyistä hajautettua järjestystämme ja sen väestöä. Säästäminen, yksityisomistus, perhe ja rehellisyys ovat kehittynyttä moraalia. Vain ne voivat ylläpitää hajautunutta järjestystä:

”Hajautunut järjestys syntyy kilpailullisesta prosessista, jossa (taloudellinen) menestys määrää, eikä jonkin suuren mielen, komitean tai jumalan hyväksyntä tai yhtäpitävyys jonkin sovitun henkilökohtaisen ansion periaatteen kanssa. Tässä järjestyksessä joidenkin menestys vaatii joidenkin muiden, yhtä rehellisten ja jopa ansioituneiden yrittäjien epäonnistumista. Palkkio ei seuraa ansiosta eli moraalisten sääntöjen noudattamisesta. Hedelmätön yritys muuttaa oikeudenmukaiseksi tilanne, jonka tulosta sen luonteesta johtuen ei voida määrätä millään tiedettävissä olevalla, ainoastaan vahingoittaa itse prosessin toimintaa.”

Tässä hajautuneessa voitontavoittelun järjestyksessä taiteella ja taidekritiikillä ei ole enempää paikkaa kuin aikaakaan niiden ”itsensä toteuttamiseen.”

Tässä kuusiosaisessa juttusarjassa tarkastellaan, miten eri talousteorioissa on nähty ja nähdään taiteen ja taidekritiikin merkitys. Missä asemassa ne ovat suhteessa ns. tuottavaan työhön ja tuotantoon.