Runoilija Kirsi Kunnas saa kielen säteilemään

Viime sunnuntaina 90-vuotispäiviään juhlinut, elämän iloa ja valoa säteilevä runoilija Kirsi Kunnas syntyi vuonna 1924, jolloin taiteilijoiden etujoukko, Tulenkantajat, availivat ikkunoita Eurooppaan. Ryhmä pyrki eroon ”korpikulttuurista” ja määritteli suomalaisuuden ensisijaisesti teollisuuden, kaupungistumisen ja modernin taiteen kautta.

Kirsi Kunnas varttui taiteen ympäröimänä. Vaikka aineellisesti elettiin niukasti, henkinen elämä kukoisti. Hänen molemmat vanhempansa olivat kuvataiteilijoita.

– Elämä perheessäni oli irrallaan muusta yhteiskunnasta. Olimme kanssakäymisissä vain kulttuuriväen kanssa. Lapsuudenkodissani puhuttiinkin lähinnä vain taiteista. Taiteilijapiirejä, joissa vanhempani liikkuivat, yhdisti myös se, että kaikki olivat köyhiä. Kasvoin yhteiskunnasta irralliseen maailmaan. Se vuoksi hakeuduin myöhemmin yliopistoon opiskelemaan sosiologiaa, psykologiaa ja yleistä kirjallisuustiedettä sivistyäkseni ja valveutuakseni yhteiskunnallisesti.

Keuhkotautisia runoilijoita tarpeeksi

Sota ja sairaus varjostivat Kunnaksen nuoruutta. Sodassa nuori tyttö toimi säälottana itärajalla ja Porkkalan edustalla.

17-vuotiaana hän sairastui keuhkotautiin ja joutui parantolaan. Tauti, johon monet tuohon aikaan menehtyivät, ei ottanut hellittääkseen ja uusi moneen kertaan. Mutta Kirsi oli sitkeä, ja noudatti äitinsä viisaita neuvoja. ”Älä itke sairauttasi”, hän kehotti, ja oli oikeassa. Kirsi toipui ja ryntäsi elämän tuulia ja sateita päin.

Hän ei puhunut, eikä kirjoittanut sairaudestaan, vaikka sairaalajaksoilla runoja kirjoittikin.

– Halusin leimallisesti irrottautua keuhkotautisista runoilijoista, joita tuolloin oli aivan tarpeeksi. Ihailin Edith Södergranin rohkeutta, mutta en ottanut idolikseni häntä. En myöskään runoilijantautia sairastavaa Saima Harmajaa, Katri Valaa, Kaarlo Sarkiaa tai Uuno Kailasta. Vaikka Kailas oli hieno runoilija, eivät nuoret voineet kuvitella luovansa runoja enää samalta pohjalta kuin hän ja hänen aikalaisensa.

Isänsä, kuvataiteilija Väinö Kunnaksen Kirsi Kunnas menetti varhain. Äiti avioitui myöhemmin kuvataidekriitikkona ja alan vaikuttajana tunnetun E. J. Vehmaksen kanssa.

Runojen kirjoittamisesta Kirsi ei hiiskunut vanhemmilleen alkuaikoina mitään. Vasta kun hänen ensimmäinen runokokoelmansa tuli bumerangina takaisin WSOY:ltä Kirsi rohkeni kertoa vanhemmilleen asiasta toivoen saavansa apua kokoelman saattamisessa julkaisukelpoiseksi. Ateljeekriitikoksi värvättiin perhetuttu Olavi Paavolainen.

Modernisti irti paatoksesta

Kirsi Kunnaksen esikoiskokoelma Villiomenapuu ilmestyi vuonna 1947. Hänestä kehkeytyi sotien jälkeen yksilöllinen, surrealistisia kuvia suosiva aistillinen lyyrikko. Esikoisteoksen jälkeen häneltä julkaistiin tunnustusta ja palkintoja saaneita modernistisia runokokoelmia, kuten Uivat saaret ja Vaeltanut.

– Kuuluin modernistien joukkoon, joka koki tehtäväkseen uuden kielen luomisen sodan jälkeen. Halusimme irrottautua kolmekymmentäluvun paatoksesta ja sodan virittämästä propagandistisesta, aivopesuun tähtäävästä kielestä. Oli aika irtaantua edellisen sukupolven runoudesta. Uuden polven tehtävä on aina muokata kieltä ja kirjallisuutta.

Modernisteilla oli rajujakin kamppailuja V. A. Koskenniemen edustaman vanhan kaartin kanssa.

– Se liittyi kielen, kerronnan ja asenteiden muutokseen. Meidän täytyi rakentaa uudelleen ihmisyyttä ja ajattelua katastrofaalisen sodan jälkeen. Runous kulkee aina etujoukoissa kielen muutoksissa. Proosa reagoi paljon hitaammin.

Lastenrunouden uudistaja

Parhaiten Kunnas kuitenkin tunnetaan lastenlyriikastaan, joka on samanaikaisesti runoutta myös aikuisille. Sen pariin hänet vei englantilaisen lastenkamarirunouden kääntäminen suomen kielelle. Siitä kehkeytyi lastenkirjaklassikko Hanhiemon iloinen lipas.

– Se oli vaativa tehtävä. Minun piti itse keksiä ja luoda, koska kääntäminen suoraan englannin kielestä oli mahdotonta. Lorut avasivat kiehtovan maailman, jota minulle ei lapsena suotu. Tuolloin runot olivat kovin opettavaisia ja ideologisia. Lastenrunoutta piti uudistaa ja lukemisen arvostusta nostaa, kuten nykyäänkin.

Sukupolvesta toiseen puhki luettu Tiitiäisen satupuu ilmestyi vuonna 1956 ja aivan samanveroinen Tiitiäisen tarinat vuonna1957.

– Huomasin, että Suomesta puuttui sellainen lastenrunous, joissa kielipeli ja irrationaalinen huumori tyylilajina rikastuttavat lapsen mielikuvitusta ja tuovat oivallusten iloa. Suomalainen lastenrunous oli tuolloin vanhanaikaista, ihanteet ja ideat olivat edelliseltä vuosisadalta. Ei ollut mitään syytä jatkaa sillä linjalla. Mistään ei tule hyvää, jos vain matkitaan vanhaa. Topeliuksen runous oli käännettyä ja kieli vanhentunutta. Kielihän uudistuu koko ajan, vanhentunut kieli lakastuu kuin leikkokukka.

Puheita siitä, että Kunnas olisi paennut lastenlyriikkaan modernismin yhä tiukemmiksi käyvistä muotosäännöistä, jotka vieroksuivat riimejä ja laulullisuutta, hän pitää höpöhöpönä.

Sananvapaus tai vankila

– Se ei pidä paikkaansa. Se ei ollut pako, vaan löytö. Pöllähdin lasten runouden pariin aivoräjähdyksen ansiosta. Ymmärsin, että minulla on edessäni elämän tehtävä. Lastenrunot ovat tärkeitä lapsen kielellisen ajattelun kehittymisessä. Sadut ja lastenlyriikka ovat tärkeitä taiteen lajeja. On ensi sijaista huolehtia niiden elinvoimaisuudesta. Hyvä lastenruno, aivan samoin kuin aikuistenkin, saa kaikki aistit toimimaan.

1980-luvulla Kunnas palasi pitkälle luontoaiheiseen keskeislyriikkaansa runokokoelmissaan Kuun kuva meissä, Kaunis hallayö ja Valoa kaikki kätketty.

– Ne eivät ole vain luontokuvausta, vaan kielen ymmärtämistä luonnon välityksellä.

Kirsi Kunnas muistetaan myös vuonna 1972 perustetun, perinnettä vaalivan ja suojelevan Pirkanmaan perinnepoliittisen yhdistyksen perustajajäsenenä. Paljon arvokasta aikaan saanut, vanhoja, arvokkaita miljöitä purkutuomioilta säästänyt yhdistys toimii edelleen. Tästähän ei Tampereen tuhoamiseen tähtäävät poliitikot ja grynderit aikanaan pitäneet. Yksikin kaupungin viranomainen oli sitä mieltä, että ”näitä lälläreitä ja satutätejä voi verrata lentokoneterroristeihin”.

Kunnas on myös toiminut Suomen PENin puheenjohtaja.

– PENin toiminta oli ja on minulle erittäin tärkeää. Kolmekymmentäluvulla se oli enimmäkseen kirjallisten ihmisten keskustelukerho, mutta sotien jälkeen se sai muitakin tehtäviä muun muassa poliittisen vahdinnan vuoksi. Tuolloin kaikista asioista ei voitu puhua, ja lehdistökin vaikeni. Puhuttiin suomettumisesta, mutta se oli politisoitumista. Kaiken määritteli politiikka ja jäsenkirjat.

– En oikein tiedä onko tämä nykymeno, kun räkätetään joka asiasta, sen viisaampaa. Tärkeintä nyt ja aina on pitää huoli sananvapaudesta. Muutoin elämme vankilassa. Sananvapauden rajoitus kohdistuu erityisesti toimittajiin ja kirjailijoihin, jotka konfliktitilanteissa ensimmäisinä joutuvat vaikeuksiin.

Kunnaksen mukaan kansa tykkää kirjailijoista, mutta kaikki eivät. Kirjailijat kun ovat monesti kiusallisia totuuden puhujia.

Runous johtaa vallankumouksiinkin

Onko runous ainoastaan kaunotaidetta, vai voidaanko sillä muuttaa maailmaa?

– Runot ovat johtaneet vallankumouksiinkin. Mitä tekivät virolaiset pysyäkseen itsenäisinä? He luottivat kulttuuriinsa, kirjallisuuteen, kieleen ja musiikkiin.

– Mutta runous on myös puun, talon tai maiseman hahmottamista ja uuden merkityksen antamista. Runous on maailman kokemista uutena. Ja sitä, että joku etsii henkistä, tärkeää osaa itsessään.

Mutta mikä on 90 vuotta täyttäneen runoilijan, jonka runoudessa kauneus ja keveys kulkevat syvällisen ja satuttavan kanssa rinta rinnan, pitkän iän salaisuus?

– Kyllä se on ilo. Nauraminen helpottaa kiperissäkin tilanteissa. Useimmiten asioista löytyy huvittaviakin piirteitä. Ja kyllä kiukkukin kelpaa elämän eliksiiriksi. Kaikki tunteet tuovat energiaa osana hyvää elämää.