Taide talousteorioissa osa 6
Max Weber kuvaa teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, miten kalvinististen puritaanien viha taiteita kohtaan kasvoi 1500-luvun lopulta lähtien. Teatteri oli puritaanien mielestä tuomittava laitos ja romaanien lukeminen ajan tuhlausta. Miksi lukea satuja kun voi tehdä rahaa.
Shakespearen (1564-1616) vielä eläessä, puritaaniset kaupungin viranomaiset sulkivat hänen syntymäkaupunkinsa Stratford-on-Avonin teatterin. Ei ihme, että Shakespeare vihasi ja halveksi puritaaneja. Birminghamin kaupunki kielsi vuonna 1777 teatterin, koska se edisti laiskuutta ja oli kaupalle haitallinen.
Elisabeth I:n ajan jälkeisessä 1600-luvun Englannissa lyriikka ja kansanlaulu kuihtuivat yhdessä Shakespearen aikaisen loistavan draaman kanssa. Kulttuurihyödykkeiden nautinnan hyväksyttävyydellä oli rajana se, että ne eivät saaneet maksaa. Puritaanien katsannossa ihminen on vain Jumalan armosta hänelle uskottujen tavaroiden isännöitsijä. Siksi hänen on tehtävä tili jokaisesta hänelle uskotusta pennosesta.
Tämän vuoksi on vähintäänkin arveluttavaa luovuttaa jokin näistä pennosista tarkoitukseen, joka ei palvele Jumalan kunniaa vaan omaa nautintoa. Ihmisen on toimittava ahdaskatseisena hankintakoneena, eikä kevytmielisenä taidenautintojen perässä juoksijana.
Joutava rupattelu ja esteettiset turhuudet olivat irrationaalisia ja päämäärättömiä asketismin vastakohtaisuuksia, jotka palvelivat ainoastaan ihmisen mielihaluja ja kunniaa. Kaikki taiteelliset motiivit taistelivat puritaanista ehdottoman asiallista tarkoituksenmukaisuutta vastaan. Weberin mukaan nykyään tämän puritanismin on korvannut kapitalistisen tuotannon standardisointi ja läpikaupallistuminen.
Taloustiede pelkkää politiikkaa
Korealaissyntyisen taloustieteilijä Ha-Joong Changin (s.1963) mukaan taloustiede ei ole tiede vaan epäluotettavaa politiikkaa. Siinä on 95 prosenttia arkijärkeä ja taloustiede kuten talouskin on liian tärkeää jätettäväksi asiantuntijoille.
Taiteen keskiössä on aina ihminen, mutta toisin kuin taloustieteet, taide kuvaa ihmistä laajemmin kuin pelkkänä kävelevänä lompakkona ja kuluttajana. Markkinavoimat haluavat kaupallistaa taiteen. Pitäisikö mieluummin taiteellistaa brutaali kaupallisuus?
Sähköistetyssä elämässämme on hämärtynyt monia sellaisia arkipäivän itsestään selvyyksiä, jotka vielä 50 vuotta sitten olivat luonnollinen osa jokapäiväistä sosiaalista elämäämme. Työntäyteinen arki antoi jopa aihetta lauluun ja taideteosten tekemiseen.
Vuonna 1936 J. M. Keynes (1883-1946) katsoi teoksessaan Työllisyys, korko ja raha, että valtion lainavaroin rahoittamat ”hyödyttömät” menot saattavat auttaa yhteiskuntaa tasapainoon. Hän ironisoi, että mikäli tuolloisten englantilaisten valtiomiesten saama klassisen taloustieteen mukainen kasvatus estää parempien menetelmien käyttämisen, niin pyramidien rakentaminen, maanjäristykset, vieläpä sodatkin saattavat edistää hyvinvointia.
Keynes ihmetteli, miten terve järki, pyrkiessään välttämään mielettömiä johtopäätöksiä, on päätynyt siihen, että se mieluummin hyväksyy kokonaan ”hyödyttömät” ja lainavaroin rahoitetut menot kuin vain osittain hyödyttömät menot. Osittain hyödyttömiä menoja arvosteltiin ankarien ”liikeperiaatteiden” mukaan juuri siksi, että ne eivät ole aivan hyödyttömiä, kuten julkisten töiden järjestäminen työttömyysaikoina.
Keynesin mukaan lainavaroin rahoitetut työttömyysavustukset hyväksytään mieluummin kuin erilaisten korjaustöiden rahoittaminen soveltamalla niihin käyvän korkokannan alittavaa korkokantaa.
Niinpä kaikkein hyväksytyin ratkaisu on sellainen kuoppien kaivaminen maahan, mitä sanotaan kullankaivamiseksi. Kuitenkaan se ei millään tavoin lisää maailman todellista hyvinvointia, vaan aiheuttaa turhaa työn touhua ja ympäristön tuhoamista.
Jos taiteen tekemistä vertaa esimerkiksi kullan kaivamiseen, voi kysyä, kumpiko on järkevämpää ja ihmisten elämää onnellistuttavaa toimintaa? Kumpiko aiheuttaa sotia, riistoa, ympäristötuhoja? Mitä siis tässä katsannossa tarkoittaa taloudellinen hyöty tai hyötyä kenelle?
Kullankaivamiset ja sodat
Keynes esittää esimerkin: Valtion keskuspankki voisi täytättää vanhoja pulloja seteleillä ja upottaa ne sopivaan syvyyteen hylättyihin hiilikaivoksiin. Kaivokset täytettäisiin reunojaan myöten kaupunkien roskilla. Sen jälkeen yksityisten yrittäjien toimesta setelit kaivettaisiin jälleen ylös hyväksi koettujen laissez faire -periaatteiden mukaisesti. Silloin ei työttömyyttä tarvitsisi olla ollenkaan. Oikeus kaivamiseen pitäisi lunastaa maksamalla vuokraa setelejä sisältävästä maa-alueesta. Tämän menettelyn aiheuttamien vastavaikutusten ansiosta yhteiskunnan reaalitulo ja pääomavarat tulisivat todennäköisesti olemaan suuremmat kuin nykyhetkellä.
Keynesin mielestä olisi järkevämpää rakentaa taloja ja muuta infrastruktuuria, mutta jos tällä tiellä on vastassa poliittisia ja käytännöllisiä vaikeuksia, olisi edellä mainittu menetelmä tyhjää parempi.
Keynes huomauttaa, että edellä kuvitellun menetelmän ja todellisuudessa tapahtuvan kullan kaivamisen välillä vallitsee täydellinen yhdenmukaisuus:
”Kokemus osoittaa, että aikoina, jolloin kultaa on saatavissa sopivasta syvyydestä, maailman todellinen hyvinvointi lisääntyy ripeästi, mutta silloin, kun kultaa on niukalti saatavissa, hyvinvointimme kasvu hidastuu tai vaihtuu taantumiseksi. Kultakaivoksilla on siten erittäin suuri merkitys sivistysmaille. Samoin kuin ainoastaan sodat valtiomiesten mielestä oikeuttavat menojen laajamittaisen lainarahoituksen, samoin on kullan kaivaminen ainoa veruke, jonka turvin maahan voidaan kaivaa kuoppia, niin että se pankkimiesten mielestä vastaa terveitä rahoitusperiaatteita. Nämä molemmat toiminnat, kullankaivamiset ja sodat, ovat näytelleet paremman puutteessa tiettyä osaa taloudellisessa edistyksessä.”
Kullan kaivamisen uhkapelin viehätys
Lamakausina kullan hinnalla on taipumus kohota työvoiman ja raaka-aineiden hintoihin verrattuna, joka edistää sitten lopullista elpymistä. Silloin kannattaa kaivaa kultaa syvemmältä ja louhia laadultaan heikompaa malmia.
Koska kullan kaivamiseen liittyy uhkapelin viehätys, ei sitä harjoitettaessa kovin paljon välitetä käyvästä korkokannasta. Talon arvo puolestaan riippuu sen hyödystä, jokainen valmistunut talo vaikuttaa vähentävästi tuleviin vuokratuloihin. Siksi talojen rakentamista rajoitetaan, etteivät vuokratulot ja talojen hinnat romahda.
Keynesin mukaan kullankaivamiseen ei tällaista liity, ja sitä voi jarruttaa vain se seikka, että palkat nousevat kullan arvossa mitattuna. Kulta on taloon verrattuna kestävä rikkauden muoto. Keynesin mukaan muinainen Egypti oli kaksinkertaisesti onnellinen ja satumaisen rikas, koska siellä voitiin harjoittaa sekä pyramidien rakentamista että jalojen metallien etsintää.
Näiden runsaus ei pysty vähentämään niistä työllisyyden kannalta koituvaa etua, koska niitä ei voida kuluttaa ihmisten tarpeiden tyydyttämisessä. Keskiajalla rakennettiin katedraaleja ja laulettiin sielunmessuja. Kaksi pyramidia ja kaksi sielunmessua ovat kaksi kertaa niin edullisia kuin yksi, mutta sama ei muka päde siinä tapauksessa, että Lontoosta Yorkiin rakennettaisiin kaksi rautatietä.
Me olemme niin järkeviä, olemme kasvattaneet itsemme niin suuressa määrin viisaiden finanssimiesten kaltaisiksi, ja ajattelemme kovin huolellisesti, ennen kuin lisäämme tulevien sukupolvien ”finanssirasitusta” rakentamalla taloja heidän asuttavikseen, voidaksemme omaksua tällaisen helpon keinon työttömyyden kärsimysten vähentämiseksi:
”Meidän on alistuttava näihin kärsimyksiin sen vuoksi, että ne ovat väistämätön tulos valtion johdon toiminnassaan soveltamista periaatteista, joiden mukaan ihmistä luullaan parhaiten ”rikastutettavan” siten, että hänelle tehdään mahdolliseksi hankkia oikeuksia nautintoihin, joita hän ei kuitenkaan aio minään määrättynä ajankohtana käyttää hyväkseen.”
Kulutus taloudellisen toiminnan ainoa tarkoitus
Keynesin mukaan tämän päivän vakavuuden ehdoton raison d´´etre on huomispäivän ilo.Tässä kohtaa hän esittää ihmetyksensä klassisen taloustieteen vastustuksesta julkisen vallan sijoitustoimintaa kohtaan esimerkiksi teiden ja talojen rakentamisessa.
Työllisyyden lisäämistä julkisin varoin vastustetaan Keynesin mukaan kysymällä, mitä te sitten teette, kun olette rakentaneet kaikki talot, tiet, raatihuoneet, sähköverkostot, vesilaitokset ja kadut, joita muuttumaton väestömäärä tulevaisuudessa voi tarvita. Toisin sanoen yksityisille yrittäjille ei jäisi mahdollisuutta kerätä riittävästi voittoja kyseisistä hankkeista.
Keynes korostaa, että kulutus on kaiken taloudellisen toiminnan ainoa tarkoitus ja päämäärä, eikä suinkaan keinottelu. Yhteiskuntana emme voi huolehtia tulevasta kulutuksesta rahallisten toimenpiteiden, eli finanssien avulla, vaan ainoastaan jatkuvan aineellisen tuotannon avulla:
”Ei nimittäin riittävästi käsitetä sen tosiasian merkitystä, että pääomalla ei ole mitään kulutuksesta riippumatonta itsetarkoitusta.”
Taiteen ja taidekritiikin suhde talousteorioihin on hyvin satunnainen, mutta siellä missä ne kohtaavat, näyttää siltä, että talous haluaisi ehdottomasti ottaa ylivallan taiteen ja taidekritiikin autonomialta. Tässä on todella tutkimisen paikkaa kyllikseen.
Mitä kiihkeämmin yhteiskunnallinen ajattelu matkaa uusliberalismin vanavedessä ajassa taaksepäin nykyisten yhteiskunnallisten ongelmien alkulähteille, sitä enemmän tarvitsemme ongelmien ytimeen pureutuvaa taidetta ja taidekritiikkiä.
Hyvä kritiikki asettaa teräviä kysymyksiä itsestään selvyyksiä viliseviin talousarvailijoiden vastauksiin.
Tässä kuusiosaisessa juttusarjassa on tarkasteltu, miten eri talousteorioissa on nähty ja nähdään taiteen ja taidekritiikin merkitys. Missä asemassa ne ovat suhteessa ns. tuottavaan työhön ja tuotantoon. Juttusarjan kirjoittamiseen on saatu Suomen arvostelijain liiton (SARV) myöntämä Kopiosto-apuraha, josta kiitos.
uutiskirje 
