Viikkolehti julkaisi 12.12. Emilia Kukkalan jutun ”EU:n jäsenmaat militarisoituvat”. Kakkossivulla juttua puffattiin otsikolla ”EU varautuu puuttumaan lakkoihin”. Juttu olisi ollut parempi jättää tekemättä. EU:n tavoitteissa ja toimintatavoissa – myös sisäiseen turvallisuuteen liittyen – on niin paljon todellisiakin korjausta vaativia ongelmia, ettei niitä tarvitse ruveta hatusta tempomaan.
Juttu perustuu kahteen EU:n turvallisuusalan tutkimuslaitoksen ISS:n julkaisuun. Ensimmäinen niistä (What ambitions for European defence in 2020?) vuodelta 2009 on kokoelma eri henkilöiden pyynnöstä kirjoittamia artikkeleita EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta. Mukana on tutkijoita, EU-virkamiehiä, poliitikkoja.
Toinen (Urban Violence and Humanitarian Challenges) on puolestaan raportti ISS:n ja Punaisen Ristin kansainvälisen komitean järjestämästä asiantuntijaseminaarista. Siinä käsiteltiin kahden tapauksen valossa, mitä äärimmäinen väkivalta aiheuttaa urbaanissa ympäristössä ja miten sen tuomia ongelmia voidaan poistaa ja väkivaltaa ehkäistä.
Kumpikaan ei edusta minkäänlaista EU:n kantaa. Artikkelikokoelmissa kirjoittajat esittävät omia näkemyksiään. Jälkimmäisen julkaisun esipuheessa todetaan erikseen, että esitetyt mielipiteet ovat esittäjien mielipiteitä eivätkä edusta edes järjestäjien näkemyksiä.
Jutun mukaan kuitenkin näiden eeposten pohjalta asettuu mielenkiintoiseen valoon vuonna 2009 (ei viime kesänä) voimaan astuneen EU:n perussopimuksen artikla 222 eli niin sanottu yhteisvastuulauseke.
Kuvatekstissä tiivistetään jutun sisältö: artiklaa 222 voidaan tulkita niin, että EU-maat voivat jatkossa puuttua sotilaallisesti ja ylikansallisesti myös toistensa yhteiskunnallisiin levottomuuksiin, kuten lakkoihin.
Tämä on täyttä puppua.
Suomi oli aikanaan vuosituhannen alusta yhdessä Ruotsin kanssa aktiivisesti ajamassa tätä artiklaa eräänlaisena vastapainona sotilaalliselle yhteistyölle. Artiklan nimi on muilla kielillä solidaarisuuslauseke, mutta suomeksi ei joidenkin mielestä solidaarisuus-sanaa saa käyttää.
Sen ensimmäinen kohta koskee EU:ta ja jäsenvaltioita yhdessä. Sen mukaan ne toimivat yhdessä yhteisvastuun hengessä, jos joku jäsenvaltio joutuu terrori-iskun tai sen uhan taikka luonnon tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden kohteeksi. Unioni ottaa käyttöön kaikki käytettävissään olevat keinot, mukaan lukien jäsenvaltioiden sen käyttöön asettamat sotilaalliset voimavarat.
Joskus armeija on ainoa apu, kuten Suomessakin metsäpaloista tiedetään.
Artiklan toinen kohta koskee jäsenvaltioiden (ei EU:n) avunantovelvollisuutta samanlaisissa tilanteissa, jos jonkun jäsenmaan poliittiset elimet sellaista pyytävät. Silloinkin jäsenvaltioiden toimet sovitetaan yhteen EU:n neuvostossa (kuka antaa minkäkinlaista apua). Kukin jäsenvaltio päättää aina itse, miten apua antaa.
Artiklan ensimmäistä kohtaa koskien EU hyväksyi viime kesänä käytännesäännöt (2014/415/EU), mutta EU:n neuvostossa sitä noudatetaan toisenkin kohdan osalta.
Niissä todetaan, että käytännesääntöjä on sovellettava EU:n perusoikeusasiakirjan oikeuksien ja periaatteiden mukaisesti. Perusoikeusasiakirjassa taas tunnustetaan sekä työntekijöiden järjestäytymisoikeus että lakko-oikeus.
Vaikea nähdä, miten näiden kirjausten jälkeen EU tai jäsenmaat EU:n puitteissa lähtisivät sotilaallisesti jonkun jäsenmaan lakkoihin puuttumaan.