Yhdessä keskustelussa kävi ilmi, etteivät kaikki iloitse maansa puolesta, jos se menestyy esimerkiksi kansainvälisissä vertailuissa tai jollain saralla, jolla on merkitystä maailman kehitykselle.
Olen ajatellut, että osana identiteettiä on halu olla ylpeä omasta kotimaasta, kulttuurista, taiteesta ja tieteestä, keksinnöistä tai innovaatioista, joista on hyötyä koko ihmiskunnalle. Monet Venäjältä lähteneet ovat kertoneet minulle, että viime aikoina valitettavasti Venäjä ei anna syytä olla ylpeä siitä, päinvastoin. Pyrin tuomaan venäjänkielisten ajatukset ja viestit julkisuuteen, myös tämän. Siihen minulle kommentoitiin, että sellainen ylpeyden tarve on ominaista vaan niille, jotka pitävät omaa lähtömaata imperiumina, suurvaltana.
Onko sittenkin ylpeys väärä sana? Voiko joku ymmärtää sen eri tavalla, nähdä siinä ylimielisyyttä tai vastaavaa?
Itse olen kauhuissani seurannut, mihin menee tiedonvälitys Venäjällä.
En tiedä. Kahdessa kulttuurissa kasvaneena olen tottunut huomaamaan molempien maiden saavutukset. Kyllä, olen myös ylpeänä kertonut niistä muille – kaikkialla. Samoin pyrin mahdollisuuksien mukaan oikaisemaan vääriä käsityksiä joita on välillä paljon – puolin ja toisin.
Eikö oikea suomalainen tunne ylpeyttä siitä, että Suomi on paras maa lapsille, äideille, lahjakkaille, kuten lukuisat vertailut toteavat? Jos amerikkalainen Newsweek hehkuttaa, että Suomi on mahtava paikka asua, onko se yhdentekevä juttu? Minusta ei.
Kyllä minä tiedän, kuinka paljon on erilaisia epäkohtia suomalaisessa todellisuudessa, miten paljon on parannettavaa, mutta hyvistä asioista minusta saa olla ylpeä: äitiyspakkauksista ja lukuisista sosiaalisista innovaatioista, PISA-menestyksestä, kirjastoista, koulutuksesta, pyrkimyksistä säilyttää monia hienoja yhteiskunnallisia saavutuksia ja kehittää niitä – tästä kaikesta jaksan puhua ja kehua. Enkä jaksa uskoa, että siinä on mitään väärin. Niin kuin ei ole tieteellisissä keksinnöissä kuten AIV-rehu, ksylitoli, biohajoavat istukkaat, Linux…
Samalla tavalla on oikeus tunnustaa venäläiset osaamiset ja saavutukset. Usein puhutaan kirjallisuudesta, musiikista ja taiteesta, mutta nykyisen alkuaineiden jaksollisen järjestelmän julkaisi ensimmäisenä venäläinen Dmitri Mendelejev vuonna 1869. Ivan Pavloville myönnettiin vuonna 1904 Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinto hänen ruoansulatuksen fysiologian tutkimuksensa vuoksi. Nikolai Semjonov jakoi vuonna 1956 jaetun Nobelin kemianpalkinnon kemiallisten reaktioiden mekanismien tutkimuksensa vuoksi. Vuonna 1958 Pavel Tšerenkov, Ilja Frank ja Igor Tamm palkittiin Tšerenkovin säteilyn selittämisestä. Vuonna 1962 Lev Landau oli palkittu hänen kondensoitua ainetta, etunenässä nestemäistä heliumia koskevasta teoriastaan. Vuonna 1964 Nikolai Basov ja Aleksandr Prohorov palkittiin työstään kvanttielektroniikan alalla, joka johti laserin ja maserin kehittämiseen. Vuonna 1978 Pjotr Kapitsa palkittiin tutkimuksistaan aineen käyttäytymisessä matalissa lämpötiloissa.
Onko väärin muistaa näitä saavutuksia, joista oli hyötyä koko maailmassa?
Ymmärrän toki, että suuria keksintöjä ei voi ”omia” – ne kuuluvat koko maailmalle. Eikä niillä voi pyhittää jälkipolvien pahoja ja vääriä tekoja. Mutta jos me opimme ymmärtämään, kuinka sidoksissa me kaikki olemme maailmassa, miten riippuvaisia toisistamme olemme, ehkä se auttaa eliminoimaan vihaa ja sotaa.
Toisaalta on tärkeää tietää, miten ja mistä keskustellaan meillä ja muualla. Se myös auttaa ymmärtämään toisten käsitystä maailmasta. Tai sitten ei.
Itse olen kauhuissani seurannut, mihin menee tiedonvälitys Venäjällä, kuinka siellä valtiolliset TV-kanavat rakentavat virtuaalitodellisuutta, joskus jopa väärentämällä tapahtumien kulkua. Oma tiivis ”mukana oloni” antaa harhaisen tunteen siitä, että kaikki olisivat yhtä perehtyneitä ja näkevät manipuloinnin tavat.
Ja sitten törmääkin ihmiseen, joka ei katso olleenkaan Venäjän tv:tä, mutta kuuntelee silloin tällöin autossa suomalaisia radio-ohjelmia. Hän kertoo yhdestä, jossa keskusteltiin naapurimaan presidentin kloonauksesta – ihan tosissaan ja muistaen kuinka natsi-Saksassa yritettiin taata arjalaisuudelle jatkumoa. Toisessa ohjelmassa taas pohdittiin, kenet syödään ensimmäisenä, jos joudutaan autiosaarelle – ruotsalainen vai venäläinen? Vastaus on jotenkuten selvä, mutta huolena on, miten saisi mahdollisimman terveellisen yksilön.
En ole itse kuunnellut kyseisiä ohjelmia, minulle kertoi niistä korkeasti koulutettu Suomen venäjänkielinen lääkäri, jolla ei ole oikeasti aikaa seurata uutisia, ei paikallisia eikä venäläisiä. Hän kysyi minulta, miten pitäisi reagoida tällaiseen. Onko se inhimillistä ja voiko siihen puuttua? En osannut vastata. Ehdotin Ylen radio-ohjelmien kuuntelemista, mutta jäin miettimään taas kerran onko maailmalla toivoa. Enkä ollut mitenkään ylpeä kollegojen tavasta hoitaa tiedottamista ja puhuttelua. Valitettavasti.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
