Markku Heikkisen dokkari Talvivaaran miehet on pitkiin aikoihin tyrmistyttävin – ja paljastavin – raportti suomalaisesta yrityskulttuurista. Silmä ei pysynyt kuivana elokuvassa eikä katsomossa. Että on yhdelle ahneutensa villitsemälle miehelle annettukin noin vapaat kädet mellastaa Kainuun metsissä. Pekka Perä osti kolikolla oikeudet luonnontuhoon, jonka seurauksista kärsivät tulevatkin sukupolvet. Tarkoitus oli nostaa Suomen kaivannaisteollisuus ennen näkemättömään kukoistukseen ennen kokemattomalla bioliuotusmenetelmällä. Poliitikot hypettivät, Kainuun kansan usko työhön ja nälkämaan nousuun heräsi, kansa innostui ostamaan osakkeita.
Nikkeliä ja sinkkiä tosiaan irtosi. Menetelmä siis toimi. Mutta luonnolle aiheutuvilla seurauksilla ei paljon päätä vaivattu, ei edes siellä, missä ympäristökysymysten pohdinta oli päätoimi. Asema markkinoilla vaati, että osakkeenomistajille on saatava nopeasti jaettavaa. Isot sijoittajat ovat kärsimätöntä väkeä.
Työntekijä kuoli rikkimyrkytykseen, mutta hälyttyikö kukaan? Sitten tuli mittava kipsisakka-altaan vuoto ja lähivesien saastuminen. Kansa heräsi protestoimaan, mutta päättäjät ja toimijat painoivat kaasua. Ja nyt on katastrofi käsissä, kun Kainuun lumihanget alkavat sulaa. Tuhotaanko taas yksi järvi, jotta onneton bisnes pyörisi?
Pekka Perä osti kolikolla oikeudet luonnontuhoon, jonka seurauksista kärsivät tulevatkin sukupolvet.
Elokuvassa puhutaan paljon valehtelusta. Siitä puhuvat Talvivaaran työntekijät ja kainuulaiset. Korkea poliittinen taho ei näin tuhmaa sanaa käytä, sillä tuntuu olevan halua kaunistella vieläkin. Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori on esittänyt poikkeusluvan myöntämistä vesien juoksuttamiseksi Nuasjärveen, ja putkea on ruvettu jo rakentamaan. Suomen Luonnonsuojeluliitto pitää ministerin esitystä laittomana, sen mielestä vedet pitäisi johtaa avolouhokseen. Siitä ei ministeri tykkää, koska kuiva avolouhos houkuttelee paremmin ostajaa. Ja ongelman katastrofaalisuus pysyy paremmin piilossa, vai mitä?
Kaivoksen entinen vesienhallintajohtaja Maija Vidqvist aprikoi elokuvassa, oliko Talvivaaran kaivoksen perustaminen alun perinkään järkevää. Hyvä kysymys, joka johtaa toiseen: Olisiko kaivoksen alasajo kokemusten valossa parempi vaihtoehto kuin sen jatkaminen mihin hintaan hyvänsä? Onko Kainuun kansa valmis maksamaan näistä tulevaisuudessakin todennäköisesti epävarmoista työpaikoista niin kovan hinnan?
Nykyisessä markkinadiktatuurissa on tavallisen maallikon kovin vaikea nähdä syitä, suhteita, seurauksia, tietää, miten ja kenen tahdosta raha täällä liikkuu. Asiantuntijoiltakaan ei saa luotettavia vastauksia, niin erimielisiä he ovat. Kun yksi väittää, että valtion velka on ihan eri asia kuin kansalaisen asuntovelka, toinen kiiruhtaa heti väittämään vastaan. Kun yksi sanoo, ettei luottoluokittajafirmojen arvioilla ole mitään merkitystä, koko hallitus vajoaa pelosta polvilleen, kun luokituksestamme putoaa yksi plussa. Yhdet ajavat leikkauslistoillaan köyhien kurjistamista ainoana keinona pelastaa Suomen talous, toisten mielestä elvytys vaikka velkarahalla on ainoa pelastus. Hoetaan yrittäjien tukemista työpaikkojen luomiseksi, samaan aikaan kun jättivoittoja takovat firmat ja julkishallinto pistävät ihmisiä pihalle sen kun kerkiävät.
Valtion kassa on tärkeämpi kuin valtion kansa. Tärkeämpää on seurata markkinoiden hermoilevaa liikehdintää kuin miettiä tuloerojen ja leipäjonojen kasvua, keskiluokan vajoamista köyhälistöön ja köyhälistön putoamista kurjalistoon. Maallikko kokee, että politiikka, se ”mahdollisuuksien taide”, on menettänyt merkityksensä. Markkinoitten määräysvallassa poliittinen suunnittelu on käynyt mahdottomaksi. Mutta voiko valtio hyvin, jos kurjuus kasvaa? Onko jossain maapallolla sellainen maa?
Juuriin päästäkseni tartuin Olof Lagercrantzin muistelmateokseen Ensimmäinen piirini. Lagercrantz oli loistava kulttuurijournalisti, kirjailija ja kirjallisuuden tutkija, mutta yritysmaailmassa toimivan suvun vesana hänellä oli tajua myös taloudesta.
Nerokkain kaikista länsimaisista keksinnöistä on Lagercrantzin mielestä osakeyhtiö. Entisajan yrittäjä nousi ja kaatui yrityksensä mukana, vaaransi kaiken mitä omisti, perheensäkin, mutta osakeyhtiö poisti tämän kohtalonyhteyden. Olofin isällä oli tapana liikuttuneena puhua riskialttiista pääomasta ja välttämättömyydestä palkita riskejä ottaneita sijoittajia osingoin ja ilmaisosakkein. Pojan mielestä se oli julkea valhe, koska osakeyhtiön hienous oli juuri siinä, ettei tarvinnut ottaa riskejä. Sijoitetut rahat saattoi kyllä menettää, mutta ei arvonantoa ja elämäänsä.
Osakeyhtiö oli luonut edellytykset kaiken inhimillisyyden karkottamiseksi markkinoilta, sillä sijoitetut rahat eivät puhu inhimillistä kieltä. ”Ne eivät tienneet mistään muusta kuin halusta synnyttää uusia rahoja, ja voitosta tuli pyhä, sillä se oli terveen talouden merkki.”
Osakkeenomistajan ei tarvinnut piitata siitä, mitä yhtiö teki. ”Tuli mahdolliseksi toimia likaamatta käsiään, murhata näkemättä kenenkään kaatuvan, riistää näkemättä kenenkään olevan nälissään. Se oli ensimmäinen askel kohti yhteiskuntaa, jossa sodat aloitetaan nappia painamalla ja kaikki inhimilliset toiminnat mekanisoidaan. Osakeyhtiö oli alkua elämälle abstraktioitten maailmassa, jossa ihminen jätettiin taustalle ja robottien herruus alkoi.”
Osakeyhtiölaki oli sivilisaation kuolemanloukku, täydellinen mylly jauhamaan ihmissuvun tuhoa, toteaa Lagercrantz ja tulee kuvanneeksi aika täsmällisesti modernia finanssikapitalismia: ”Se toimi kaikkien rajojen yläpuolella, teki työtään erityisen tehokkaasti sotien aikana, siihen ei vaikuttanut mikään puolueohjelma tai yhdenkään mielenosoituksen iskulause, se jauhoi tuhoa niin täydellisesti, että oli pakko hämmästyä ihailusta. Ihailtavinta oli, että silloin kun kaikki ihmiset alkoivat ymmärtää, sitä ei voitu pysäyttää, sillä se oli erottamattomasti kytketty edistykseen ja ihmiskunnan onnenkäsitykseen.”
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
