”Heilu, keinuni, korkealle, nythän on juhannusilta, mesimarja paistaa ja tuomi tuoksuu ja kuulas on taivahan silta. Heilu, keinuni, korkealle, linnut ne laulavat häitä, minä olen nuori kuin päivänkukka, en muistele suruja näitä.”
Tähän tapaan rallatteli Larin Kyösti, joka saavutti aikoinaan laajempaa kansainvälistä mainetta kuin Eino Leino, mutta kouluvuosista lähtien minun on ollut laulun kansa- ja luonnontieteellisiä näkemyksiä vaikea niellä.
Jo Larin Kyöstin konteksti, juhannuskeinu, tuntuu oudolta, sillä meillä on tunnettu vain pääsiäiskeinut, helluntaikeinut ja kekrikeinut. Kirjallisuudessa juhannuskeinumiseen voi kuitenkin harvakseltaan törmätä: Orvokki Aution Pesärikossa esiintyy Juhannuskiikkukallio ja Veikko Haakanan jutelmissa mainio juhannuskiikku, jossa ”saap’ oikeen hurukyytijä maailman rannasta toisee rantaa”.
Mökillä rentoilu voi niin ikään muuttua savotaksi, jonka tuoksinassa luontoa ruhjotaan kuin barokin muotopuutarhoissa.
Mesimarjalla Larin Kyösti tarkoittaa varmaankin Rubus arcticuksen rubiininpunaista hedelmää, mutta sehän kypsyy vasta heinäkuussa. Juhannuksena mesimarjoja ei poimita eikä jo ammoin lakastuneita tuomia liioin nuuhkita.
Lintujen häät alkavat maaliskuussa ja juhannuksen aikaan ne ovat paljolti ohitse. Ihmisten juhannushäitä ovat taas verottaneet mökki-ilot: viinan kippaus, makkaran käristys ja rantaveteen hukkuminen.
Eikä ihme, sillä nykyhäät ovat koko perheen teennäinen onnellisuusnäytös. Parin yhteiselämä on voinut jatkua vuosia ja liuta lapsiakin tallustaa iskän ja äiskän perässä ja aasien häämarssin soidessa kohti alttaria.
n
Larin Kyöstin, Karl Gustaf Larsonin, vanhemmat olivat muuttaneet Ruotsista Hämeenlinnaan, mutta poika pantiin silti suomenkieliseen lyseoon. Opinnot eivät sujuneet järin mallikkaasti, ja kännipäissä tervatut katupeilit sulkivat koulun ovet neljäksi kuukaudeksi.
Nolon karkotusajan Larin Kyösti vietti Tuuloksessa, Pohjoisten kartanossa. Alustalaisten joukossa sipsutteli niin heleitä Hennoja ja lempeitä Lyylejä, että hän palasi vielä monesti kartanoon ja sai sen päärakennuksesta nimikkohuoneen.
Larin Kyösti patikoi myös Savossa ja Karjalassa, mutta kenttäkokemuksia tärkeämpää oli ruotsalaisen Carl Michael Bellmanin tuotanto. Niin Bellmanista kuin Larin Kyöstistäkin on tullut osa booklorea, kirjallisiin lähteisiin pohjautuvaa suullista perinnettä. Bellmanin Ukko Nooaa pidetään anonyymina lastenlurituksena ja Larin Kyöstin pajusta tehtyä hilpeää huilua kansanlauluna.
Merkitystä oli myös toisella ruotsalaisella, Gustaf Frödingillä. Tämän alkoholismi ja psyykkiset oireet näkyivät runokielen tummana juonteena ja koskettivat Larin Kyöstiä, joka yritti – rallatuksistaan huolimatta – itsemurhaa Firenzessä ja joutui Kammion mielisairaalaan Helsingissä.
Osasi Fröding leikkiäkin laskea: ”Oli Topsalan Kusti ja Pietari Nasta, nepä heilakka-poikia tanssissa vasta kylän tyttöjä nostelemaan. Oli torppari Matti ja Mustolan renki ja rekryytti Pyssy ja Paltainenki ja räätäli Autiomaan.”
n
Mutta mitä ovat ”Juhannuxen kukkaiset”, joista Antti Lizelius neuvoi vuonna 1776 valmistamaan juoman ”the-weden tawalla helpottamaan punatautipotilaiden oloa”? Klaus Karttunen ihmettelee Orientin
etymologisessa sanakirjassa (Gaudeamus 2014).
Lizeliuksen kukkaiset ovat Johannes Kastajan mestaukseen yhdistettyjä mäkikuismia. Kasvien vartta pusertamalla saatiin verenpunaista nestettä ja siitä edelleen juhannuskukkaviinaa eli Pirkumin palsamia.
Mäkikuisma oli kristillinen pilkahdus muuten niin esikristillisessä juhannuksessa. Kesäpäivän seisauksen kosminen suunnanmuutos ja kasvillisuuden huippuhetki olivat luonnon taianomaista juhlaa, joten ulkotila ja ihmisen sisätila haluttiin sulauttaa toisiinsa.
Portaita vartioivat juhannuskoivut, tuvan nurkissa leyhyivät pihlajanoksat, ikkunoita koristivat kieloseppeleet ja lattioita peittivät mattoina haavanlehdet ja pehmoiset kuusenkerkät. Jossakin päin Suomea pystytettiin pihaan myös juhannuskuusi.
Nykysuomalaisen luontosuhde on kaksijakoinen. Toisaalta metsä on lohtua tuova sielunmaisema, toisaalta avohakkuilla kehdataan häpäistä jopa Hvitträsk, Eliel Saarisen ympäri maailman tunnettu ateljeehuvila. Mökillä rentoilu voi niin ikään muuttua savotaksi, jonka tuoksinassa luontoa ruhjotaan kuin barokin muotopuutarhoissa.
Suomalaisten mielissä taistelee yhä kaksi vastakkaista voimaa: esikristillinen luonnonkunnioitus ja kristillinen kammo pakanallista luontoa kohtaan. Kammo sai alkunsa vuonna 1229, kun paavi Gregorius IX lähetti Perugiasta bullan, jossa hän julisti Suomen uhrilehdot kirkon omaisuudeksi.
Toimelias paavi perusti myös Turun, sillä hän siirsi piispanistuimen Nousiaisista Aurajoen rantamille. Paikka oli tosin Koroinen, mutta ongelma on hoidettu puhumalla Koroisten Turusta.
n
Katolinen kirkko otti sukuyhteisöjen pyhät metsiköt ja kalmistot haltuunsa antamalla niille uusia kristillisiä merkityksiä. Lounais-Suomen vanhimmat kirkot rakennettiin usein hiisiin, luonnontilaisiin uhripaikkoihin.
Uhripuita vainottiin herkeämättä, mutta kun ihmiset pelkäsivät enemmän vainajia kuin pappeja, kaatoyritykset eivät aina onnistuneet. Savon takamailla havisi 1700-luvullakin uhrilehtoja, ja vielä vuonna 1861 nimimerkki M. L. kauhisteli Sanomia Turussa -lehdessä Viipurin ja Haminan välillä näkemiään ristikoivuja.
”Mutta jos ei tuulet ja myrskyt kukista teidänkin risti-koiwujanne, niin astukoon itse Herra sanansa miekalla teidän epä-jumalanne murtamaan ja poikki hakkaamaan, rakkaat itä-suomalaiset!”
Ristikoivuissa vanha vainajatraditio sekoittui kristinuskoon. Kuollut saattoi nousta haudastaan ja pyrkiä takaisin kotiin, mutta oman kylän rajalla sen kulun pysäytti koivuun viilletty risti.
Tuohtunut purkaus epäjumalista tuntuu yllättävältä, sillä jo neljä vuotta aiemmin sama aviisi – Sanomia Turussa – julkaisi absurdin farssimaista Herra Koipeliinia, maailman ensimmäistä sarjakuvaa.
Sveitsiläinen Rodolphe Töpffer ei jaksanut aluksi Monsieur Cryptogameen eli Herra Koipeliiniin uskoa, mutta hän sai tukea Johann Wolfgang von Goethelta, populaaritaiteen kummisedältä, joka innostui sarjakuvasta ja pääsi Walt Disneyn animaatioon. Mikki Hiiri tunaroi Fantasiassa samoin elkein kuin noidan oppipoika Goethen runossa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 