Työajan pidentäminen irrottaisi Suomen pohjoismaisesta yhteiskuntamallista

Pääministeri Juha Sipilän kaavailemassa yhteiskuntasopimuksessa on puhuttu jopa sadan tunnin vuosittaisesta lisätyöstä.

– Voi kysyä, onko ehdotus työaikojen pidentämisestä temppu, sanoo yhteiskuntapolitiikan professori Eeva Jokinen Itä-Suomen yliopistosta.

– Työajan lyhentäminen on historiallisesti ammattiyhdistysliikkeen suurin vaatimus ja saavutus. Kun hyökätään siihen ja ihmiset ovat kauhuissaan, eikä ehdotus todennäköisesti tule onnistumaan, niin ehkä jotakin melkein yhtä merkittävää saadaan läpi.

Työajan lyhentäminen on ay-liikkeen suurin saavutus.

Työn muuttumista tutkinut Jokinen katsoo, että Elinkeinoelämän keskusliitto ja oikeisto ovat hyökänneet ay-liikettä vastaan koko ajan röyhkeämmin.

– Ilmapiiri on muuttunut sellaiseksi, että on mahdollista käyttää tällaista jäänteenomaista kamppailun tyylilajia.

Jokinen huomauttaa, että hallitusohjelmassa mainitaan pohjoismaiset arvot. Pohjoismaiseen malliin on perinteisesti kuulunut, että kaikki sekä tekevät kompromisseja että saavuttavat jotakin.

Hallituksen yhteiskuntasopimus ei ole mallin mukaista hyvinvointipuhetta, vaan siinä uhataan työntekijäpuolta yksipuolisesti: jos ette suostu pidentämään työaikoja, hallitus leikkaa lisää.

Työaikoja on monta

Työajasta käytävä keskustelu kohtelee usein kaikkea työaikaa samanlaisena. Tämä on Jokisen mukaan virhe.

Työaikaa voi ajatella perinteisenä tehtaan, konttorin tai vastaavan suorittavan työn työaikana. Jos sitä pidennetään palkkoja nostamatta, tuottavuus nousee hieman aina tiettyyn rajaan asti.

Suorittavaa työtä on kuitenkin jatkuvasti vähemmän, koska sitä automatisoidaan ja tehostetaan koneilla ja algoritmeilla.

Toiseksi on työaikaa, jossa tehdään tuotteita. Ne voivat olla esimerkiksi autoja tai palveluja. Tällöin työaika on tuotteen läpimenoaika. Kyse voi olla vaikkapa sairaalasta, jossa työprosessi alkaa potilaan tulosta ja loppuu potilaan lähtöön.

Tämä lean-malliksi nimitetty ajattelutapa on nouseva työnjohdollinen trendi. Se on muodissa myös tavallisessa teollisuudessa.

Mallissa työajan pidentäminen on yhdentekevää, koska tärkeintä on saada tuotteen valmistusprosessi nopeammaksi. Prosessi ei riipu niinkään työajasta kuin työn organisoinnista, logistiikasta ja tekijöistä.

Työajan sijaan ongelmaksi muodostuvat tuotantoprosessin pullonkaulat. Niitä voidaan ratkaista esimerkiksi järjestämällä työtä toisin tai lisäämällä työntekijöiden määrää.

Kolmanneksi on nykyaikaisen tunne- ja tietokapitalismin työaika, joka menee helposti sekaisin muun ajan kanssa.

Jokinen puhuu yhteiskunnan huokoisuudesta. Rajat työn, vapaa-ajan, hoivan ja koulutuksen välillä vuotavat eri suuntiin. Ajan suunta muuttuu, eikä se ole enää kellolla mitattavaa työaikaa.

Kepin sijaan parempaa tulevaisuutta

– Työajan pidentämispuhe voitaisiin lopettaa kokonaan, koska sille ei löydy järjellisiä perusteluja, vaikka miten hakisi, Jokinen sanoo.

– Ihmisillä pitää olla unelmia. Pitäisi tarjota jotakin parempaa tulevaisuudessa sen sijaan, että annetaan keppiä.

Yksi paremman tulevaisuuden visioista voisi Jokisen mukaan olla kuuden tunnin työpäivä.

– Se on kyllä kaukana. Mutta niinhän ovat olleet muutkin asiat, jotka nyt ovat itsestään selviä.

Jyväskylän yliopistolla yhteiskuntapolitiikkaa tutkiva Timo Anttila on väitellyt suomalaisista työajan lyhentämiskokeiluista. 1990-luvulla talouskriisi ja työttömyyden kasvu herätti keskustelua työajan lyhentämisestä ja työn jakamisesta. Miksi tällainen keskustelu ei ole herännyt nyt?

– Se riippuu poliittisista voimasuhteista. 90-luvulla työntekijäpuoli pystyi tuomaan omia ehdotuksiaan työaikapolitiikkaan, Anttila sanoo.

– Useimmat puolueet jakavat nykyään käsityksen siitä, että kansantalouden kokonaistyötunteja pitäisi lisätä. Perusteluna on huoltosuhteen heikkeneminen.

1990-luvulla suomalaisyrityksissä kokeiltiin niin sanottua 6+6-mallia. Työpäivä lyhennettiin samalla palkalla kuuteen tuntiin. Samalla työtilojen ja koneiden käyttöaikaa nostettiin, kun työtä tehtiin kahdessa vuorossa.

Anttilan mukaan suurin osa työntekijöistä oli tyytyväisiä kokeiluun. Monet yritykset jatkoivat työaikakokeiluja vuosikausia. Kokeilut saivat paljon julkisuutta, mutta eivät levinneet laajalle.

– Yrityksissä ei ollut uskallusta lähteä muuttamaan työaikaa radikaalisti, Anttila arvioi.

– Pelot olivat molemminpuolisia. Työnantajat pelkäsivät, että tulee kustannuksia tai että kuuden tunnin työpäivästä tulee normi. Työntekijät pelkäsivät esimerkiksi, että kuuden tunnin korkeampi työn tuottavuusvaatimus jäisi ennalleen, jos palattaisiin entiseen kahdeksan tunnin järjestelmään.

Seurauksia ei tunneta

Anttila ei usko, että muualla Euroopassa olisi käynnissä yhtä radikaaleja yrityksiä työajan pidentämisen puolesta kuin mihin nykyinen hallitus tähtää.

– Näin iso työajan pidennys on historiallisesti aika merkittävä ja aivan uusi ehdotus.

Pidentämisen seurauksia ei tunneta. Suomen pankki on tehnyt laskelmia simulaatiomallilla, mutta se riippuu oletuksista, joista ei ole tutkimustietoa.

– Laskelma voi olla aika satunnainen. Simulaatiossa ei ole mukana esimerkiksi työajan pidentämisen työllisyysvaikutusta, Anttila sanoo.

Jos työaikaa lisättäisiin ja hintakilpailukyky todella paranisi, pitkällä aikajänteellä työllisyys voisi nousta. Mutta lyhyellä aikavälillä yrityksissä tuskin olisi halua palkata uutta työvoimaa, jos entinen työvoima tekee enemmän tunteja, Anttila arvioi.

Uudistus siis todennäköisesti lisäisi työttömyyttä, ja työttömyyden kustannukset pitäisi ottaa huomioon mallissa.

– Voi myös olettaa, että kun työaika pitenee, tuottavuus työtuntia kohden heikkenee jonkin verran.

Työaika lyhentynyt, kiire kasvanut

Suomalaisten tekemät työtunnit ovat vähentyneet 60-luvulta alkaen, kun lauantaista tehtiin vapaapäivä ja maatalousyhteiskunnasta siirryttiin kohti tieto- ja palvelutaloutta. Historiallisesti osa tuottavuuden kasvusta on kanavoitunut palkkojen kasvuun ja osa lyhyempään työaikaan.

Jos suomalaisten tekemää työaikaa vertaa maihin, jotka ovat samassa rakennemuutoksen vaiheessa, ei ole perusteita väittää sitä lyhyeksi. Pohjoismaissa, Ranskassa ja Saksassa työaika ei ole pidempi kuin Suomessa.

Anttilan mukaan työaikakeskustelusta puuttuu erilaisten työaikamallien tunnistaminen.

– Suomessa on vahva kokoaikatyön kulttuuri. Työaika joustaa aika vähän ihmisten elämänvaiheiden mukaan.

Työaikaa voi sen pituuden lisäksi arvioida ajoittumisen, tempon ja autonomian näkökulmista.

– Suomi kuuluu pohjoismaiseen klusteriin siinä, että meillä ei ole erityisen pitkiä työaikoja, työajan suhteen on melko paljon autonomiaa, työajan ajoitus on keskimääräistä ja työn tempo on aika korkea.

– Samalla, kun työaika on historiallisesti lyhentynyt, töissä on koettu kiireen ja paineen kasvu.