Happihyppely
Liikuntaharrastuksen hintaa nostavat tilavuokrat, kisa- ja harjoitusmatkat, varusteet ja valmentamisen ammattimaistuminen. On helppoa ymmärtää palkatun valmentajan vaikutukset harjoittelun kustannuksiin verrattuna vapaaehtoistoimijaan. Eri lajien harjoittelun intensiteetti on myös kasvanut, ja seuratoiminta aloitetaan entistä nuorempina.
Tarve ammattimaistaa seurojen toimintaa on pitkän kehityksen tulos, johon vanhemmatkaan eivät ole syyttömiä. He vaativat lapsilleen parasta, ja paras maksaa. Kaikilla ei ole tähän varaa.
Onko valtion tehtävä rahoittaa järjestötoimintaa, jossa maksetaan hulppeita palkkoja ja autoetuja.
Lasten ja nuorten hyvinvoinnin ja myös suomalaisen huippu-urheilun näkökulmasta on huolestuttavaa, että merkittävä osa lapsista ja nuorista ei pysty taloudellisista syistä harrastamaan liikuntaa seuroissa. On kestämätöntä, että vanhempien lompakon paksuus määrittää lapsen liikuntaharrastusta.
Kaikki eivät ole lähteneet tähän mukaan. Osa seuroista perustaa edelleen toimintansa vapaaehtoisuudelle. Vanhemmat ja sukulaiset valmentavat, varustekirpparit ovat seuran suosituin kohtaamispaikka ja talkoilla paistellaan peleissä makkaraa.
Halu tehdä vapaaehtoistyötä on muuttunut ja muuttumassa. Seurojen on pysyttävä muutoksessa mukana. Ihmisille on tarjottava sopivia tapoja toimia. Liian usein kuulee tarinoita siitä, että vapaaehtoiseksi suostuminen merkitsee käytännössä kaiken vapaa-ajan uhraamista seuratoiminnan kannatteluun.
Valtio tukee kansalaisjärjestötoimintaa vuosittain kymmenillä miljoonilla euroilla. Tästä syystä myös sillä on oma roolinsa harrastamisen hintakeskustelussa. Valtio kohdentaa toiminta- ja kehittämisavustuksia lajiliitoille, muille liikuntajärjestöille ja nykyisin myös liikunta- ja urheiluseuroille. Tämän lisäksi kunnat tukevat seuroja miljoonilla euroilla joko avustuksilla tai kohtuullistamalla tilavuokria.
Julkisen tuen lähtökohtana – ainakin juhlapuheissa – on kaikkien yhdenvertainen mahdollisuus liikkua ja harrastaa. Kansalaisjärjestötoiminnan tukimäärät ovat kasvaneet 2000-luvulla merkittävästi samalla, kun harrastamisen hinnat ovat jatkaneet nousuaan.
Valtion tehtävänä ei ole määritellä ja ohjailla kansalaisjärjestötoiminnan sisältöjä, mutta sen on huolehdittava julkisten tukien kohdentuminen ottaen huomioon valtion tavoitteet.
Harrastamisen hinta ei laske, jos asioita ei tehdä uudella tavalla. Julkisen vallan on katsottava tukipolitiikkaansa täysin uusien silmälasien läpi.
Konkreettisena avauksena harrastamisen kustannuskeskusteluun on nähty valtion jakama seuratuki. Tavoitteet ovat oikeita, mutta käytännössä se kuitenkin koskettaa vain marginaalista osaa seuroista.
Seuratuen myötä seuroihin on palkattu päätoimisia työntekijöitä, mistä on osin seurannut jopa harrastamisen kustannusten nousua. Lähtökohtaisesti seurojen tukeminen kuuluu kunnille ja valtakunnallisille liikuntajärjestöille.
Jatkon kannalta ratkaisevaa onkin se, miten paljon valtionavustuksista päätyy liikunnan hallintoon suhteessa itse kentällä tapahtuvaan toimintaan. Valtion avustusta saavien tahojen tulisi rehellisesti miettiä toiminnanjohtajien ja toimitusjohtajiensa palkkoja. Onko valtion tehtävä rahoittaa järjestötoimintaa, jossa maksetaan hulppeita palkkoja ja autoetuja? Ei minusta.
Perusteellisemmin pitäisi selvittää halvalla harrastuksia tuottavia seuroja. Mitä ne tekevät ja voisivatko muut seurat oppia? Kalliiden harrastusmaksujen jeesustelu ei vie suomalaista liikunta- ja urheilutoimintaa eteenpäin. Valokeilaan tulisi nostaa onnistujat ja palkita heitä.
Liikunta on lapsille ja nuorille sosiaalisen kasvun kanava, joka ehkäisee muun muassa syrjäytymistä. Tästä näkökulmasta aikuisten on syytä varoa tekemästä lasten harrastamisesta totaalisin arvoin väritettyä toimintaa.
Liikunta on hauska ja iloinen asia, jota ei tarvitse ottaa aina niin tosissaan. Jos kerran tahtoa on saada kaikki lapset liikkumaan niin mikä maksaa, kun hommaa ei ole hoidettu?
Kirjoittaja on TUL:n hallituksen jäsen. Happihyppely-sarja päättyy.
uutiskirje 
