Miesten vuoron (2010) jälkeen ohjaaja Joonas Berghäll tuo valkokankaille Äidin toiveen (2015). Ensin mainittu on korostetusti suomalainen juttu: se kertoo vaihtelevia tarinoita saunojen ja miesten maasta. Uudempi tuttavuus kurkottaa koko maailmaan.
Berghällin dokumentti on sympaattinen mosaiikki, joka nappaa haaviinsa monipuolisen ja kiehtovan kirjon aikamme äitiyden globaalia todellisuutta.
Kaikkiaan tutustutaan kymmenen naisen tarinaan. Tuloksena ovat kirjaimellisesti äitiyden monet kasvot. Niiden kautta katsoja viedään inhimillistä olemassaoloa koskevien perimmäisten tuntemusten ja kokemusten (äidin läsnäolo tai sen puuttuminen, hyväosaisuus ja köyhyys, ilo, riemu, menetykset, suru jne.) äärelle.
Episodit ovat lyhyitä, välillä tuntuu että liiankin lyhyitä. Monista olisi halunnut kuulla ja nähdä enemmänkin, jotkut olisi voinut jättää kokonaan pois – tiukempi rajaus olisi ollut paikallaan. Sen sijaan Miesten vuoroon tietty rönsyilevyys sopii erittäin hyvin.
Selkeistä eroistaan huolimatta Miesten vuoroa ja Äidin toivetta voi pitää rinnakkaisteoksina. Molemmissa henkilöitä lähestytään kunnioittavasti ja annetaan heidän kertoa tarinansa omalla äänellään ja mahdollisimman suoraan. Homman vankka pilari on spontaani luontevuus.
Elämän kolhuissa
Miesten vuorossa punaisena lankana kulkevat elämässä koetut kolhut. Niillä on paikkansa myös Äidin toiveessa. Hieman nenäliinamaisessa johdantojaksossa on suorastaan ahdistava tunnelataus. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä kysymys on kuoleman uhasta. Kertoja kertaa pikkupoikana kokemaansa vaihetta, jossa äidillä todettiin syöpä.
Loppupuolen toinen suomalaisepisodi sijoittuu sekin harmoniseen luontoidylliin. Kahden nuoren naisen keskustelutuokio kesämökin takan ääressä tuo kuitenkin esiin asioita, jotka rikkovat perusteellisesti idyllin.
Erityisen riipaiseva on keski-ikäisen englantilaisen äidin tarina. Hänen osaansa tapahtuneen auto-onnettomuuden tiimoilta ei ole kadehtiminen.
Toiset tekevät ongelmansa itse
Rankka on myös maaseudulla asuvan nepalilaisen kahden teini-ikäisen tyttären äidin tarina (= 13-vuotiaana pakkoavioliittoon, puoliso hakkasi …). Hän on kasvanut ja elää yhä köyhissä oloissa, mutta ei surkuttele kohtaloaan. Hän sanoo olevansa onnellinen, kun elämä on edennyt näinkin suotuisasti. Mikä tärkeintä, tyttärille on tarjoutunut mahdollisuus opin tielle.
Dokumentti havainnollistaa, että jos toisilla on ongelmia, niin toiset tekevät niitä itse. Jotenkin kuvaavaa, että juuri amerikkalaisen äidin toive liittyy nimenomaan häneen itseensä. Naisen suuri toive astronautiksi pääsystä toteutuu, lennon kuluessa hän lähettää sieltä jostain videoituja imeliä I love you -tervehdyksiä 4–5-vuotiaalle jälkikasvulleen.
Viime mainittu ei tunnu olevan ilahtunut äiskän poissaolosta. Lennon jälkeen tunnelma aamiaispöydässä on kireä, ja vielä kireämpi vähän myöhemmin toisessa huoneessa. Fiksusti Berghällin kuvausryhmä pysyttelee sivummalla, sillä oleellisin on tallentunut ääninauhalle.
Syntymässä elämän ihme
Dokumentin upein osuus liittyy nuoreen kanadalaisnaiseen. Hän on kokenut useita keskenmenoja, mutta nyt tärppää. Kuvausryhmä on mukana synnytyksessä, josta muotoutuu kerrassaan riemukas tilaisuus – kiitos kätilön, joka osoittautuu melkoiseksi ”kapellimestariksi” iloisine kannustavine äänineen. Isä vaikenee viisaasti vierellä.
Myöhemmin uunituore onnellinen äiti puhuu tuntemuksistaan ja kiteyttää olennaisen kahteen sanaan: elämän ihme.
ÄIDIN TOIVE (Suomi-Ruotsi-Kanada-Meksiko-Etelä-Afrikka-Portugali-USA ym., 2015). Ohjaus: Joonas Berghäll. Käsikirjoitus: Joonas Berghäll, Anna Nykyri, Timo Vierimaa. Kuvaus: Heikki Färm, Tuomo Hutri, Henrik Ipsen. Musiikki: Jonas Bohlin.
uutiskirje 
