Kun olette nähneet Kansallisteatterin Nummisuutarit, ajankohtaisen tulkinnan meistä suomalaisista, etsikääpä käsiinne alkuperäinen teksti ja nauttikaa: Aleksis Kiven sanankäyttö on niin mestarillista, että juonikin pääsee välillä unohtumaan.
Narssu, pikikuono, taka-kontoni, könsikkä, plätty, kärsivä seraahvi! Mikä säihke! Mikä verbaalinen ilotulitus!
Suomen kieli on vuoden 1864 jälkeen tietenkin uudistunut, joten monet sanat tuntuvat hauskemmilta kuin oli tarkoituskaan. Toisaalta näytelmässä on kosolti sanoja, joiden huumori ei nykysuomalaiselle enää avaudu. Ja tämä valitettava seikka koskee myös otsikkoa.
Narssu, pikikuono, taka-kontoni, könsikkä, plätty, kärsivä seraahvi!
”Usko minua, puusuutarin virka ei lyö leiville tähän mailman aikaan, mutta saappaita ja pieksuja nahasta tarvitaan aina tuomiopäivään asti. Nahkasuutariksi olis sinun pitänyt ruveta”, Esko isottelee Teemulle, joka värkkää elannokseen puukenkiä.
Suutarit voidaan siis jakaa nahkasuutareihin ja puusuutareihin, mutta nummisuutari ei ole näytelmässä niinkään ammattinimike kuin lisänimi, joka viittaa maantieteestä, kirjallisuudesta ja terveydenhoidosta tuttuun nummeen.
Lüneburgilla on nummensa ja Skotlannilla on nummensa. Devonin nummilla ulisi kostonhimoinen Baskervillen koira ja jossakin päin Britanniaa harhaili nummellaan myös kuningas Lear.
Suomen eteläisissä murteissa nummi ei ole kuitenkaan puuton avomaa, vaan – päinvastoin – punakylkisiä mäntyjä kasvava kangas.
Nummi oli tuberkuloosipotilaille ihanteellinen ympäristö, joten Nurmijärven Röykkään rakennetusta parantolasta tehtiin Nummela, vaikka vähäisen matkan päässä Vihdissä oli jo Nummelan taajama. Ja kun Vihdin Nummelaan tuli Luontolan parantola, vanha Erkkikään ei ottanut selvää, kummasta parantolasta oikein puhuttiin.
Kulttuurihistorian ystäviä on hämmentänyt vielä se, että Magnus Schjerfbeck suunnitteli Nummelan parantolan, mutta hänen sisarensa Helene Schjerfbeck lepuutti itseään Nummelassa, Luontolan parantolassa.
Ja kolme peninkulmaa Vihdin Nummelasta luoteeseen sijaitsi Nummi, joka yhdistettiin 1980-luvun alussa Pusulaan. Tuloksena oli Nummi-Pusula – ikään kuin jossakin muualla olisi ollut Nummeton-Pusula.
Omalaatuinen Nummi-Pusula kuuluu nykyisin Lohjaan, mutta ennen liitosta se ehti niittää mainetta Suomen härskeimpänä kuntana. Eikä maine versonut pusuista, vaan lukuisista paska-alkuisista paikannimistä, joita Kolmperse, Ämmänperse ja Helvetinhauta tyylikkäästi täydensivät.
Nummisuutarit eivät olleet varsinaisesti kyläsuutareita vaan hiukan hupsuja peräkyläsuutareita. Rajasuutarikin kuvaisi asiainlaitaa, mutta tässä yhteydessä raja tarkoittaa rikkinäistä kenkärajaa.
Jos Esko asui Nurmijärvellä, Helsingin imu oli jo 1800-luvun alussa niin vahva, että kyläyhteisö vieraantui ”Impivaarasta”, kesyttömästä luonnosta.
Priimaluokan suutarit työskentelivät keskellä kylää, mutta sekundasuutarit naputtelivat kengänpohjia kylän reunalla, missä asiakkaat olivat köyhempiä ja missä nummi – asumaton metsä karhuineen ja rosvoineen – herätti ihmismielissä levottomuutta.
Loputon puhe rikseistä auttaa ajoittamaan Nummisuutarien tapahtumat, sillä vuoteen 1840 asti riikintaaleri, Ruotsin rahayksikkö, kelpasi Suomessa ruplan rinnalla. Siirtymäkauden aikana meno oli sekavaa eikä riksin arvoa ole järin helppo laskea.
Näytelmän kriittisessä editiossa väitetään, että Kiven räätäli-isän vuosipalkka oli 40 riksiä, mutta jos tämä pitää paikkansa, 12 riksin avustus, jonka Esko ja Mikko Vilkastus hukkareissulleen saivat, vastasi ammattimiehen yli kolmen kuukauden tienestiä.
Mynti ei ollut raha, vaan täysi-ikäinen ihminen, ruotsin kielessä ”myndig”. Nummisuutarien Suomessa poika pääsi 21-vuotiaana ja tyttö 15-vuotiaana naimisiin, mikäli oli täysipäinen ja rippikoulun käynyt.
Esko vaati naimaluvan alle – laillisuuden tähden – puumerkkiään, mistä voidaan päätellä, ettei hän osannut kirjoittaa. Mutta eipä osannut moni muukaan: vielä 1900-luvun alussa 60 prosenttia Suomen kansasta selvisi ilman kirjoitustaitoa.
Lukutaito, käytännössä ulkoa opettelu, nousi luterilaisuuden myötä ihanteeksi, sillä seurakuntalaisen piti tuntea katekismuksen käskyt, mutta oman tekstin tuottamista kukaan ei vaatinut eikä edes toivonut.
Puumerkin taustalla on ruotsin ”bomärke”, asumuksen eli talon tunnus, jolla ilmaistiin omistusta tai osallisuutta. Eskolla, nahkasuutarin pojalla, oli yksilöllinen puumerkkinsä, mutta Karrin perhekunta käytti ehkä talokohtaista merkkiä.
Geometriset suojelusmerkit, joita esiintyy naisten ja miesten käsitöissä, riimusauvojen riimut ja porojen korvamerkit tuntuvat olevan yhteydessä puumerkkeihin. Kaikki tämä oli kirjoitustaidottoman väen kieltä, kuvakirjoitusta ilman sanoja ja lauseoppia.
”Tänään lähtevät tästä Esko ja Mikko Vilkastus, huomena ovat he morsiustalossa hyvin siksi, että ehtivät vielä tekemään kuulutuskartan sunnuntaiksi”, Topias toiveikkaana selostaa.
Sekavan hölmöilyn keskellä Kivi mainitsee kieli poskessa useita virallisia dokumentteja. Kuulutushakemus on kuulutuskartta, testamentti jälkeensäätös, anomuskirja supliiki, sulhasen esteettömyystodistus naima-atesti ja eroanomus apskeeti.
Ruotsin kieli häämöttää repliikkien lävitse, joskin Topias osaa myös venäjää: ”Mutta äsköinen mutina on nyt unohdettu; ei sanaakaan enään menneistä asioista, vaan kaikki olemme drastu-kamraatia taas.”
Venäläisiä kutsutaan estoitta ryssiksi. ”Näkikös kanttoori niitä mitaalikanuunia, joita Ryssät kiskoivat ohitse kirkon menneellä viikolla?” Esko taivastelee. Ja kun heittiöveli Iivari häipyy Hämeenlinnaan, hän lupaa tuoda ”virolais-ukko Hanssulle kaksi naulaa tupakkia ja kolme ryssän-limppua”.
Näytelmän suvantokohdassa Karrin isäntä lausahtaa: ”Suutaroitsemisen niin nahassa kuin puussa heittää hän nyt Helssinkiin ja rupeaa kuin myyri maita möyrimään.”
Tässä törmäämme passituksiin. joista olen jo aiemmin kirjoittanut. Puuskahtamalla ”Mene Jääskeen!” tai ”Mene Helsinkiin!” ihmiset vähättelivät lähimmäistensä aikeita. ”Heittää helsinkiin” on kaunisteltu muoto sanonnasta ”heittää helvettiin”, mistä tuleekin mieleen Aleksi Mäkelän ohjaama Rööperi, englanninkieliseltä nimeltään Hellsinki.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
