Pommien räjähtäessä en ollut itse lähellä räjähdyksiä, en kuullut niitä tai nähnyt uhreja kuin mediasta.
Mutta eivät pommitukset olleet kaukanakaan. Vaikka ne tapahtuivat toisessa kaupunginosassa, ei matka olisi ollut kuin vartti autolla tai puolisen tuntia kävellen. Ehkä sama etäisyys kuin Vallilasta keskustaan Helsingissä. Olin lähellä sairaalaa, kuulin ikkunasta ambulanssien äänet, kun ne kiisivät kohti räjähdyspaikkaa.
Kuullessani uutiset en oikein tiennyt, mitä minun pitäisi tuntea. Ollako peloissaan, surullinen, vihainen? Ehkä olin hieman kaikkia, mutta samalla myös hämmentynyt. Isku oli vuosikymmeniin verisin kaupungissa tapahtunut terroriteko. Ei siis arkipäivää.
Ihonväristä ja syntymäpaikasta huolimatta kaikki uhrit ovat ihmisiä.
Ilmoitin kumppanilleni ja vanhemmilleni että olen kunnossa, tätini ja entinen kämppikseni ottivat minuun yhteyttä. Muuten tapahtuma ei herättänyt erityisiä reaktioita. Suomen mediassa julkaistiin kyllä pieniä juttuja, mutta suurin osa ystävistäni ja tutuistani ei tuntunut reagoivan asiaan.
Facebook ei tarjonnut mahdollisuutta muuttaa profiilikuvaani maan lipuksi, tai merkitä, että olen turvassa. Solidaarisuusmarsseja tai muistotilaisuuksia ei kutsuttu koolle ympäri maailmaa, eivätkä kolumnistit arvioineet, kuinka voimakas isku vasten ihmisarvoa kyseessä oli.
Seuraavana iltana tapahtuivat Pariisin järkyttävät terrori-iskut. Sen jälkimainingeissa tilanne muuttui. Monet Facebook-kaverini jakoivat tekstejä, joissa myös tämän kaupungin iskut huomioitiin, muutama ystäväni heräsi varmistamaan että olenhan minäkin kunnossa.
Tämä hämmensi minua. En osannut sanoa olisivatko lähelläni sattuneet tapahtumat saaneet huomiota ilman Pariisin iskuja. Ja tietysti myös pariisilaisille ja Pariisille kuohahtanut täysin oikeutettu ja tarpeellinen solidaarisuus ja suru mietityttivät minua: tällaisissa tapauksissa piirtyy niin kovin selkeästi esille se, kuinka eriarvoisiksi ihmiselämät voidaan tehdä.
Tietenkään asia ei ole niin yksinkertainen. Suomalaiset kaverini ovat varmasti viettäneet enemmän aikaa Pariisissa kuin tässä kaupungissa. Heillä on enemmän ystäviä tai ystävien ystäviä Pariisissa kuin täällä. Enkä halua vähätellä Eurooppaan liittyviä voimakkaita tunteita.
Tietysti Suomi on niin valtavirtamedian ja valtiokoneiston kuin yksityisten ihmistenkin tasolla emotionaalisesti sitoutuneempi Pariisiin kuin tähän meren toisella puolella sijaitsevaan kaupunkiin.
Oikeastaan asia on vielä monimutkaisempi. Maa, jossa asun, julisti pommi-iskuja seuranneen päivän kansalliseksi surupäiväksi. Tapahtumailtana ihmiset tuntuivat järkyttyneiltä, mutta jo nyt kaupunki tuntuu palanneen normaaliin tilaan.
Kuolleiden ja loukkaantuneiden omaisia ja ystäviä lukuunottamatta tuntuu siltä, että ihmiset ovat todenneet tapahtuneet tapahtuneiksi ja siirtyneet eteenpäin. Kenties he ajattelevat: tätä tapahtuu.
Vaikka kuolonuhrien määrä oli ennätyssuuri, ei räjähdys suinkaan ollut ensimmäinen. Vain pari vuotta sitten samoilla kulmilla räjähteli pommeja usean kuukauden ajan, minkä lisäksi maassa on pitkä ja surullinen poliittisten salamurhien historia. Monet kirjoittajat ovat kiinnittäneet tähän huomiota: ei täkäläisten elämillä ole niin paljon merkitystä kuin eurooppalaisilla.
Tämä koskee myös minua. Vaikka olen kyllä käynyt kaupunginosassa, jossa pommi-iskut tapahtuivat, ei minulla ole siellä ystäviä. Eikä juurikaan ystävien ystäviä. Kukaan tuttuni tai läheiseni ei menettänyt läheistä ystävää tai perheenjäsentä. Koen samaistumisen Pariisin baarien nuorisoon kenties jopa helpommaksi kuin tämän kaupungin lähiössä kuolleisiin nuoriin.
Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Ainakin se on selvää, etteivät ihmiset arvosta kaikkia ihmiselämiä yhtä lailla. Ja jossain määrin se on ymmärrettävääkin, ei keneltäkään voi olettaa intensiivistä tunnesidettä kaikkiin maailman kolkkiin, joihin heillä ei ole mitään muita yhteyksiä.
Aina on tragedioita, jotka jäävät huomiotta. Vaikka tämän kaupungin tapahtumat saivatkin lopulta huomiota myös maan ulkopuolella, samaa ei voi sanoa esimerkiksi Irakissa tai Turkissa viime viikkoina tapahtuneista joukkomurhista.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos me suomalaisina haluamme samaistua Eurooppaan, se tarkoittaa myös vastuuta länsimaisen kolonialismin historiasta. Kun olemme tilanteessa, jossa valkoiset eurooppalaiset kehot nähdään loputtomasti niin paljon arvokkaampina kuin muun väriset, muualla olevat, tämän menneisyyden unohtaminen on synkkää. Ja siksi on joskus kohtuullista vaatia tunteita ja osanottoa, jotka eivät tule luonnostaan.
Tämän vuoden huhtikuussa terroristit tappoivat kenialaisessa yliopistossa 147 opiskelijaa. Helsingin yliopistolla joukko opiskelija-aktiiveja järjesti muistotilaisuuden iskun uhreille, vaikka he eivät henkilökohtaisesti tunteneet kenialaisia opiskelijoita eikä heillä ollut juurikaan muita kontakteja kenialaiseen yliopistoon.
Tämä ele kuvastaa mielestäni mahdollisuutta: tunteiden ja osanoton luomista ja kokemista silloinkin, kun ne eivät perustu henkilökohtaisille siteille. Muistotilaisuudessa oli myös jotain eurooppalaisittain harvinaista. Aitoa välittämistä ihmisistä, jotka eivät ole valkoihoisia, eivätkä eurooppalaisia.
Myös tämä kaupunki, Beirut, ansaitsisi parempaa. Ajattelen, että vaikka en halua tuomita ystäviäni tai edes itseäni siitä, että ranskalaisten viattomien nuorten kuolemat tuntuvat ehkä voimakkaammin kuin Beirutin viattomien nuorten kuolemat, on silti kohtuullista vaatia enemmän.
Ihonväristä ja syntymäpaikasta riippumatta he kaikki ovat ihmisiä. Mikään yhteinen ihmisarvo ei näet synny itsestään, vaan tunteiden ja tekojen kautta.
uutiskirje 