Italiassa asuva ystäväni, joka on vuosia haaveilut matkasta Pariisin, kirjoitti lauantaina, kuinka surullinen hän on siitä, ettei ehtinyt käydä siellä. Nyt hän ei ikinä pääse kokemaan sitä oikeaa Ranskan pääkaupunkia, jonka terrori-isku tuhosi.
Vastaavia valituksia kuulee ja näkee kaikkialla, mikä on minusta tosi hämmentävää. Onko se osa surutyötä, jota kukin meistä joutuu nyt käymään läpi? Ja siihen todennäköisesti kuuluvat pelko, lyhyt muisti ja pateettisuus. Uskon, että ensimmäisen ja toisen maailmansodan takia myös luultiin, ettei mikään enää palaa entiseksi.
Toisaalta nämä pelot ovat aiheellisia, mutta toisaalta Pariisi, kuten muutkin kaupungit, ei muutu samalla tavalla kuin meidän käsityksemme niistä. Toiset näkevät siellä kaupungin, jossa suuret taiteilijat ja kirjailijat saivat inspiraation luovuudelleen. Jotkut taas ovat vuosia varoittaneet Euroopan tuhosta, koska heidän mukaansa maahanmuutto pilaa kaiken – ainoastaan sen he näkevät Pariisissa. He eivät näe, että sortuvat täten jakamaan ihmisiä niihin, joilla on lupa asua heidän vieressään ja toisiin, jotka eivät kuulu Eurooppaan.
Mikä on tällaisen jaon luonnollinen jatke? Pelottaa ajatella polttopulloja ja asemiehiä vastaanottokeskuksien lähellä.
Yritin muistella, miten kollektiivinen surutyö tapahtui meillä Suomessa koulusurmien jälkeen. Silloinhan nousivat esiin koulukiusaaminen ja mielenterveysongelmat, eikö? Tutkijat kertoivat, että tekijöitä yhdistivät huomionhakuisuus mediassa ja vihayhteisöt netissä sekä ongelmat sosiaalisessa kanssakäymisessä, tietynlainen syrjäytyneisyys.
En muista, onko ampujien koulukokemuksia puitu julkisesti. Onko käyty läpi ne mahdolliset kipupisteet, joita ei ajoissa huomattu ja joista kasvoi suuri viha ja koston halu? Luulen, että se tapahtui minun mielessäni: kuka uskaltaisi myöntää olevansa osasyyllinen?
En edes tiedä, toimisiko tällainen avoin tilitys vai johtaisiko se uusiin tragedioihin. Onko yhteiskunnassa kollektiivista viisautta pysäyttää kiusaamiset ja katkaista vihanlietsontaa? Sen voimme nähdä reaaliajassa. Tai olla näkemättä.
Onneksi on asiantuntijoita ja tutkijoita, jotka kirjoittavat lehtiin ja esiintyvät televisiossa ja radiossa. Heidän sanansa rauhoittavat ja tuovat suhteellisuudentajuiset faktat esiin. He puhuvat syrjäytymisestä, radikalisoinnin ennaltaehkäisemisestä, välittämisestä. He ovat valmiit vastaamaan kysymyksiin – kunhan joku osaa muotoilla ne. Toivottavasti heitä kuulevat ja kuuntelevat muutkin kuin ne, joille muuttuva maailma näyttäytyy haasteena ja mahdollisuutena eikä pelottavana mörkönä.
Internetissä on pätkä CNN:n ohjelmasta, jossa iranilais-amerikkalainen professori ja kirjailija Reza Aslan on kahden toimittajan haastateltavana (haastattelu tehtiin 1.10.). Kollegani yrittävät saada epätoivoisesti heille sopivia vastauksia, mutta määrätietoinen, hyvin rauhallinen professori keskittyy olennaiseen, tarkentaa kysymykset eikä lannistu toistuvista virheistä, joita toimittajat pitävät totuuksina.
Reza Aslan korostaa kerta toisensa jälkeen, ettei voi puhua islamistisista maista yleisellä tasolla pitämättä mielessä, kuinka erilaisia ne valtiot ovat. Esimerkiksi Turkissa on enemmän naisia vallassa kun USA:ssa. Indonesiassa naisilla on ihan samanlaiset oikeudet kun miehillä.
Kirjailijan mukaan pitäisi puhua ongelmista eikä uskonnoista: Al-Qaida on ongelma, ei islam. Saudi-Arabiassa naiset eivät saa ajaa autolla – se ei ole islamin ominaisuus vaan valtion. Kun kaikki puhuvat Isisin teloituksista unohdetaan, että samaan aikaan tuomituilta katkaistaan päitä Saudi-Arabiassa. Tyttöjen ympärileikkaukset eivät ole uskonnollinen vaan maantieteellinen ongelma, koska Eritreassa melkein kaikki tytöt joutuvat ympärileikattaviksi ja siellä puolet väestössä on kristittyjä, Etiopiassa yli puolet.
Joten ongelmista pitää puhua, mutta ilman yleistystä. Ihmiset ovat joko rauhaa rakastavia tai sitten julmia.
”Jos te kannatatte väkivaltaa, teidän uskontonne – on se ortodoksisuus, katolisuus tai islam – on julma. Se riippuu politiikasta ja politiikoista sekä ihmisten elämän sosiaalisista olosuhteista”, sanoi Reza Aslan.
Vielä yksi viime päivien hämmentävä piirre on ollut keskustelu siitä, ketä pitäisi tai saisi surra ja miten. Miksi Pariisin verilöyly kosketti maailmaa enemmän kuin tragedia Beirutissa? Olemmeko me vähemmän ihmisiä, jos emme osaa järkyttyä kenialaisista uhreista yhtä lailla? Vai onko niin, että jos et ole esittänyt julkisesti surua huhtikuussa, jolloin Keniassa tapahtui se hirveä joukkosurma, niin myötätunto marraskuussa on merkki kaksinaamaisuudestasi?
En ymmärrä, miksi joku alkaa seurata toisten suremista ja vielä lähtee arvostelemaan surun kohdetta ja tapaa. Se, minkä kuvan kukin käytti kertoakseen omasta välittämisestään, tai minkä linkin jakoi somessa ja mitä juttua suositteli kavereille, ei voi olla väärä. Se on vain konkreettisen ihmisen tapa toimia, ajatella, tuntea. Itse asiassa terroristit tappavat juuri siksi, että uskovat muiden olevansa väärässä tai vääränlaisia – toiminnoissa, ajattelussa tai tuntemisessa. Miksi yhtäkkiä meistä on tulossa samanlaisia?
Eikö tärkeintä ole ymmärrys maapallomme haavoittuvuudesta, ja se, miten riippuvaisia toisistamme me kaikki olemme? Suru yhdistää ja antaa mahdollisuuden löytää toisistamme tukea – Suomen, Euroopan ja maailman tasolla. Minusta meidän on kokeiltava kasvaa ihmisiksi. Haluan uskoa, että saatamme onnistua.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 