Kurvit suoriksi
Johtava demaripoliitikko Väinö Tanner lähetti ennen talvisotaa heinäkuussa 1939 presidentti Kyösti Kalliolle ja valtioneuvos J.K. Paasikivelle kirjeet, jossa hän esitti näkemyksensä puolustusneuvoston puheenjohtajana toimineesta Mannerheimista:
”Mannerheim näyttää kopioivan ryssäläisten kenraalien tapoja, jotka vastaisia tappioita peläten ajoissa hankkivat syntipukkeja pelastaakseen itsensä (––) minuun on vähitellen syöpynyt se käsitys, että hän on päästettävä menemään. Hän on menettänyt hermonsa ja aina kun maailmassa jotain tapahtuu, on hän poissa tasapainosta ja esittää vaatimuksiaan.”
Olihan Mannerheim melkoinen oikuttelija, mutta Kallio ja Paasikivi eivät yhtyneet Tannerin näkemykseen. Uudessa tutkimuksessaan valtiotieteen tohtori ja eversti Pekka Visuri osoittaa kuinka lähellä Paasikiven ja Mannerheimin näkemykset tiukan paikan tullen lopulta olivat. Visurin mukaan niistä muodostui ”Paasikiven linja”, jolla Suomi selviytyi kylmän sodan alkuvuosista.
Visurin kirja on osoitus siitä, kuinka uutta tutkimusta hyödyntäen historian palaperin palat napsahtelevat uskottavasti paikoilleen.
Visurin kirjan nimi on Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944–1947 (Docendo 2015). Se on jatkoa kirjoittajan edelliselle tutkimukselle Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat (Docendo 2013).
Visurin kirja on osoitus siitä, kuinka uutta tutkimusta hyödyntäen historian palapelin palat napsahtelevat uskottavasti paikoilleen. Keskeinen tekijä on myös se, että tutkija ei tarkastele maailmaa pelkästään Suomen näkökulmasta.
Kun huomioidaan esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiset Saksan ja sitä vastaan taistelleiden liittoutuneiden näkökulmat, niin Suomen erillissotateesikin murenee pelkäksi haaveeksi ja propagandaksi. Lännessähän Suomesta puhuttiin Saksan satelliittina. Eikä ihme, sillä olihan Suomi esimerkiksi alistanut pohjoisessa olevat joukkonsa Lappiin päästettyjen saksalaisten komentoon jo viikkoa ennen Operaatio Barbarossan alkua.
Mutta kyllä erillissodastakin jankuttajia vielä löytyy. Juuri ilmestyneessä entisen diplomaatin Paavo Rantasen teoksessa Itärintamalta ei mitään uutta (Atena) käsitellään osin samoja aikoja kuin Visurin tutkimuksessa, ja jo esipuheessa käydään taistoon erillissodan puolesta. Rantanen vakuuttelee, että Suomi ”taisteli Saksan aseveljenä – ei liittolaisena – yhteistä vihollista vastaan”.
Murheellista semantiikkaa. Mutta palataanpa Visurin kirjaan, jossa tekijä löytää tutuistakin asioista uusia näkökohtia. Yksi tällainen on keväällä 1945 paljastunut asekätkentä. Tutkija kirjoittaa:
”Perusteluksi asekätkennälle ei ole yleensä mainittu valmistautumista sisäisten kapina-yritysten torjumiseen eräänlaisena piilosuojeluskuntana, mutta monesta seikasta päätellen sen on täytynyt olla vahvasti ajatuksissa.”
Kiinnostavalla tavalla Visuri tuo esille myös suursodan voittajapuolen länsiliittoutuneiden väliset skismat:
”Rooseveltille oli kehittynyt voimakas vastenmielisyys brittien imperiumia kohtaan. Se oli Yhdysvaltojen kilpailija maailmalla ja lisäksi Roosevelt piti Churchillia puhdasverisenä imperialistina ja rasistina. Susan Butler on esittänyt tuoreessa kirjassaan, että Rooseveltin mielestä Churchillin johdolla Intiaa hallittiin sodan aikana yhtä lailla massiivisella terrorilla kuin Stalin oli kurittanut Neuvostoliittoa.”
Visuri kertoo Englannin himoinneen 1948 Suomen armeijan ”ylijäämäaseita” niin innokkaasti, että lähetti jo laivankin niitä hakemaan. Britit olisivat aseistaneet niillä Norjan armeijan ja käyttäneet niitä myös Kiinan hallituksen joukkojen tukemiseen.
Neuvostoliitto ei ollut lainkaan niin halukas kahmimaan suomalaisia aseita, joten brittienkin haave jäi toteutumatta. Läntisissä sotilaskartoissa oli tuolloin Suomen divisioonat merkitty Moskovan leiriin kuuluviksi.
Suomalaisena erikoisuutena Visuri tuo esiin sen, että Mauno Pekkalan hallituksen puolustusministeriksi nimitettiin vuonna 1946 vakaumuksellinen pasifisti Yrjö Kallinen, joka kuitenkin vapautettiin asevoimien käyttöön liittyvistä asioista. Ne jätettiin pääministerille.
”Monien yllätykseksi osoittautui, että vakaumuksellinen pasifisti Kallinen onnistui puolustusministerinä erittäin hyvin. Hän kykeni voittamaan henkilöstön luottamuksen rauhallisella, tasapuolisuutta korostavalla toiminnallaan ja kohentamalla sotavuosina huonoon kuntoon joutuneiden varuskuntien sosiaalisia oloja”, kommentoi Visuri puolustusministerin työn jälkeä.
Vuonna 1918 valkoiset olivat tuominneet aseisiin tarttumattoman pasifisti-Kallisen kahdesti kuolemaan.
Kun suppilovahveroitakin on tänä vuonna löytynyt niukasti Vuosaaren Uutelan metsistä, niin olen viime viikkoina ehtinyt lukea myös pari dekkaria.
Mainittakoon ensiksi monipuolisena kirjoittajana tunnetun Tapani Baggen uusin romaani Pieni talvisota (Crime Time), joka on tekijänsä Hämeenlinna noir -sarjan kahdeksas teos.
Sarjan lämminhenkisessä synkkyydessä Suomen tyhmimmät rikolliset jatkavat tehokkaasti toistensa listimistä. Poliisi pärjää melkein vain seuraamalla katseella. Haave rakkaudesta tuo kipinän toivoa murheen mustaamaan maailmaan pääkaupungin ja Hämeenlinnan välimaastoissa.
Toinen kiinnostava rikosromaani on tietokirjailijana kehuja saaneen rikoskomisario Mikko Porvalin avaus kaunoon. Sinisen kuoleman kuva (Atena) on poliisiromaani, jossa näkyy niin komisarion kuin tietokirjailijankin kädenjälki.
Porvalin tarina sijoittuu kiinnostavasti ja uskottavasti 1920-luvun alun Viipuriin, jota kuvataan poliisin näkökulmasta. Eletään sisällissodan jälkeistä kieltolain aikaa Neuvosto-Venäjän levottoman rajan tuntumassa. Pirtun salakuljettajat riehuvat, mutta virkavallan pahimpana vihollisena toimii monelle lukijalle ehkä yllätyksenä maalaisliitto.
Jätän romaanin jännittävän juonen lukijoiden nautittavaksi ja otan vain pari esimerkkiä siitä, miten oivaltavasti Porvali hahmottelee 1920-luvun realistisen tapahtumaympäristön:
”Tammisaaren vankileirillä lojui yhä pieni joukko kapinan johtajia, mutta uhka oikeusvaltiota kohtaan ei noussut vasemmalta vaan oikealta, voittajien ylimielisyydestä. Oli vaarassa syntyä valkoinen valtaeliitti, johon lain koura ei ulottunut.”
Myös historiamme ainoa ministeritason murha hahmottaa ajankuvaa:
”Ministeri Heikki Ritavuori ei ollut piitannut poliittisesta suosiostaan, vaan oli ajanut tinkimättömästi oikeusvaltion parasta ja sodan repimän kansakunnan eheytymistä. Siitä tehtiin loppu helmikuussa 1922, kun Ritavuori ammuttiin kotiovelleen. Oloja kuvaa hyvin, että murhan taustat jäivät selvittämättä, vaikka ministeri ammuttiin julkisella paikalla pääkaupungissa, keskellä iltapäivää.”
uutiskirje 