Kansan Uutisten Viikkolehdessä 27.11. julkaistussa kolumnissa Kai Hirvasnoro ruotii vasemmistoliiton alhaisen kannatuksen syitä ja onnistuu potkimaan sekä maaliin että takakatsomoon. On totta, että Vasemmiston kannatus on jatkanut alamäkeään viimeiset 22 vuotta viime eurovaalien pienestä valonpilkahduksesta huolimatta. Puolueen johdossa ovat vuorotelleet hyvin erilaiset henkilöt pystymättä kuitenkaan nostamaan kannatusta nousuun.
Hirvasnoron kanssa olen myös samaa mieltä siitä, että puoluetta syytetään usein syyttä työntekijöiden asioiden unohtamisesta sekä median että surullisesti myös omien kannattajien ja myös aktiivien suulla. Tässä meillä onkin puolueena paljon parantamista, koska puolueen toimijat niin eduskunnassa kuin kunnissakin puolustavat tiukasti työntekijöiden asemaa.
Olen kuitenkin Hirvasnoron kanssa vahvasti eri mieltä punavihreydestä, jota Hirvasnoro sanoo vähättelevästi vain reaktioksi SKDL:n kannatuksen hupenemiseen ja vihreiden esiinmarssiin puoluekentälle. Koko aatteen leimaaminen vain nopeaksi imagomuutokseksi, jolla ei ole edes taustallaan yhteiskunta-analyysia on hyvin kummallinen väite. Onhan tämän saman hätiköidyn ”imagonmuutoksen” tehnyt maailmalla hyvin usea vasemmistopuolue onnistuen kasvattamaan kannatustaan ja laajentamaan omaa analyysiään koskettamaan uusia yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Punavihreyden, tai jos uskaltaisimme sanoa, ekososialismin ytimessä on ymmärrys ja analyysi nykyisenkaltaisen kapitalistisen riiston ulottamisesta työväen lisäksi myös luontoon. Meitä ympäröivä luonto, jonka vain yksi osa ihmiskunta on, asettaa kaikelle toiminnallemme reunaehdot, joiden sisälle myös politiikan tavoitteiden on yksinkertaisesti pakko mahtua. Käsissämme oleva ilmastokatastrofi osoittaa kuinka sekä vapaiden markkinoiden nimiin vannova kapitalismi että valtiojohtoinen ja ihmisiä sortava reaalisosialismi ovat epäonnistuneet näiden rajojen huomioimisessa politiikassaan.
Punavihreys ei ole vain hetkessä keksitty paniikkiratkaisu, vaan ekososialistista teoriaa on maailmalla kehitelty useita vuosikymmeniä. Suomessa se ei kuitenkaan ennen vasemmistoliiton perustamista noussut yleiseen keskusteluun edes vasemmiston sisällä. Silloin vasemmistoliiton perustajien keskuudessa päätettiin kuitenkin hylätä entiset dogmit ja heittää pois rumat s- ja k-sanat virallisista puheista ja puhua abstraktimmista arvoista.
Puolue siis tarkoituksellisesti hämärsi kuvaa itsestään sekä punavihreydestä. Tämä uusia toimijoita ja äänestäjiä houkuttelemaan tarkoitettu siirto on varmasti osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että Vasemmisto näyttäytyy vielä nykyäänkin hämäränä.
Ekososialistisen ajattelun voi tiivistää huomioon, että tarvitaan demokraattisen piirin laajentamista koskettamaan yhä enemmän myös talouden piiriä (sosialismi) luonnon kantokyvyn rajojen sisällä pysymiseksi (eko-). Mikä erottaa ekososialismin, niin sanotun punavihreyden, vihreän liiton vihreydestä, on ymmärrys siitä, ettei nykyistä kriisiä voida ratkaista, niin kauan kun talouden ydinkysymykseen, kapitalistiseen jatkuvaan voitontavoitteluun, ei tartuta. Muuttuva maailma ympärillämme osoittaa, kuinka vapaisiin markkinoihin perustuva nykyisen kaltainen kapitalistinen järjestelmä aiheuttaa lisääntyvää niukkuutta, sekasortoa ja inhimillisiä sekä ekologisia katastrofeja.
Saksalaista Rosa Luxemburgia mukaillen useat ekososialistiset teoreetikot korostavatkin, että valittavanamme on ”ekososialismi tai barbaria”. Vasemmistoliiton ongelma onkin siis mielestäni se, ettemme ole tarpeeksi punaisia erottuaksemme SDP:stä, emmekä tarpeeksi vihreitä erottuaksemme vihreästä liitosta.
uutiskirje 
