Lainasin aikoinani kanadalaisen kirjailijan Margaret Atwoodin ajatusta ja annoin toimittamalleni kirjalle nimen Missä on tässä? Tämä nimi oli yhtenä kimmokkeena Vilho Harlelle ja Sami Moisiolle, jotka taasen antoivat kirjalleen nimen Missä on Suomi? Tämä onkin hyvä kysymys. Kartalta katsottaessa Suomi sijaitsee paljon idempänä kuin omissa mielikuvissamme. Suomi sijaitsee paljon idempänä kuin Tšekki, Puola, Slovakia ja Unkari, siis suunnilleen Baltian maiden, Romanian, Bulgarian ja läntisen Valko-Venäjän ja Ukrainan kanssa samoilla pituusasteilla. Ei olekaan ihme, jos Suomen historiaa tuntematon ja kaukaa katsova henkilö voi yhdistää Suomen aivan eri viiteryhmään kuin mihin olemme naapuriemme kanssa tottuneet itsemme samaistamaan eli Pohjoismaihin. Pohjoismaisuuden tulisikin olla Suomelle ensisijainen tavoite ja tunnusmerkki. Mutta sitä se ei ole mitenkään automaattisesti. Teot puhuvat tässäkin puolestaan. Ja mistä ne nyt kertovat?
Suomi on ollut tasapainoilun mestari. Tähän on opettanut vaikea asema idän ja lännen välissä, joka on kapea. Onnistuneesta tasapainoilustaan huolimatta, tai juuri sen takia, se on tullut nimitetyksi ja jopa pilkatuksi varsinkin niiden taholta, jotka ovat tottuneet rehentelemään ja hyökkäilemään muiden selän takaa oma asema monin tavoin turvattuna. Tämän tasapainoilun takeena on ollut kyky seisoa kahdella jalalla ja vaihtaa painopistettä tarvittaessa. Kyse on toki ollut oman edun tavoittelusta sekä tilanteiden hyväksikäyttämisestä ja niihin sopeutumisesta ilman minkäänlaista moraalista paatosta tai ideologista sitoutumista. Kyse on ollut strategiasta ja taktiikasta.
Pitkän aikavälin strategisena tavoitteena on ollut Suomen lähentäminen läntiseen markkinatalousjärjestelmään, mutta lyhyen aikavälin taktiset valinnat on tehty maltilla ja harkiten tilanteiden mukaan. Kyse on ollut kaksoisstrategiasta. Eritoten idänsuhteista huolehtivan ulkopolitiikan takuumiehenä on toiminut tasavallan presidentti kun taas länteen hakeutuvien talous- ja kauppasuhteiden hoito on ollut Suomen Pankin ja hallituksen käsissä, jotka ovat olleet sidottuja vahvimpien vientiyritysten menestykseen. Tämä asteittainen strategia toimi aina 1990-luvulle, jolloin siitä luovuttiin, kun Suomelle aukesi avoin mahdollisuus liittyä läntisen markkinatalousjärjestelmän täysjäseneksi.
Miten sitten Suomi käytti tilaisuutensa hyväksi? Jälkikäteen arvioituna viisaamminkin olisi voinut toimia eli seurata muiden Pohjoismaiden esimerkkiä ja olla sotkematta turvallisuuspoliittisia tavoitteita talouspolitiikkaan. Osittain Naton vaihtoehtona nähtiin olevan entistä vahvempi sitoutuminen Euroopan unioniin, johon liityttiin vuonna 1995. Tämän jälkeen liityttiin myös Euroopan talous- ja rahaliiton jäseneksi, toisin kuin muut Pohjoismaat. Myös hallituksessa istuva Vasemmistoliitto oli tekemässä tätä päätöstä. Jos tavoitteena oli päästä Euroopan yhteisön ytimeen, niin miten tässä kävikään? Nyt on ajauduttu erilleen muista Pohjoismaista ja päädytty pikemmin eräänlaiseksi Saksan ”perässähiihtäjäksi”, joka yrittää kaikin tavoin jäljitellä esikuvaansa. Onko tässä käynyt niin, että ”pakolainen on ylittänyt jälkensä” Sandemosea lainatakseni?
Euroopan pankki- ja finanssikriisin taustasyyt liittyvät talous- ja rahaliiton valuvikoihin, joista monet saksalaiset taloustieteilijät olivat varsin tietoisia jo sitä perustettaessa. Pitääkin muistaa, että Saksan kannatus talous- ja rahaliitolle juontui alun perin Saksojen yhdistämisen aiheuttamasta valtavasta haasteesta, jonka ratkaisun nähtiin edellyttävän EU:n laajentamista myös raha- ja talousliittona. Tätä edellytti Saksan etu. Talous- ja rahaliitto on myös sen mukaisesti toiminut ja samoin on pankki- ja finanssikriisiä hoidettu. Suomella taasen ei ole ollut mitään poikkipuolista sanottavaa niitä menettelytapoja kohtaan, jotka ovat taanneet moninkertaisesti saksalaisten pankkien voitot kriisimaiden kansalaisten kustannuksella. Tältäkin osin Suomi on poikennut muista Pohjoismaista, jotka ovat esittäneet, että myös velkoja voidaan katsoa vastuulliseksi epäonnistuneesta lainanannosta. Tämä tulee mainiosti esiin Matti Ylösen ja Mikko Remeksen kirjasta Velkatohtorit. Kuinka Eurooppa unohti historian ja oppi rakastamaan talouskuria. Tämän kirjan lukemista voi suositella kaikille, myös päättäjille.
Onko sitten Suomen nykyinen hallitus entistä määrätietoisemmin valinnut tien, joka vie itäisen Keski-Euroopan suuntaan? Jos tälle tielle lähdetään, niin voimme odottaa vahvan johtajuuden ylistämistä ja hädänalaisten syyllistämistä, kuria ja järjestystä vapauden nimissä, matalapalkkatyön laajentamista ja velvoite- ja kannustinlinjan koventamista, vaurastumisen vapauttamista verotukselta, sivistyksen ja kulttuurin kaupallistamista sekä tieteen ja taiteen hyödykkeistämistä. Tällä tiellä Suomi pyrkisi kilpailemaan tavoitetasoaan laskemalla eli mahdollisimman halvoilla hinnoilla. Tällä tiellä Suomi näkyisi pikapuoliin vain muiden Pohjoismaiden peräpeilistä. Olisi todella korkea aika muuttaa suuntaa ja miettiä vakavasti, miten kaikentasoista yhteistyötä voidaan lisätä Pohjoismaiden kanssa.
Yhteistyön vahvistamisen muiden Pohjoismaiden kanssa on lähdettävä liikkeelle ruohonjuuritasolta. Kaikkein tärkeintä olisi saada nuoret innostumaan asiasta, mutta tällä tiellä on vakavia esteitä. Yksi tärkeimpiä on ruotsin kielen opiskelu Suomessa, joka pitäisi miettiä kokonaan uusiksi. Tällä hetkellä ruotsin opiskelun tuloksellisuus, sen pakollisuudesta huolimatta, on niin heikkoa, että melkein mikä tahansa muu yhteiskunnallinen toiminto, paitsi ehkä julkisella tuella pönkitetty elinkeinotoiminta, olisi jo aikaa sitten lakkautettu. On suorastaan käsittämätöntä, että ruotsin kielen tärkeydestä huolimatta suomalaisilla kouluilla ja koululaisilla ei ole nimeksikään mitään yhteistyötä tai oppilasvaihtoa muiden Pohjoismaiden kanssa. Jos kerran Suomi on todella kaksikielinen maa, niin eikö asialle pitäisi tehdä jotakin?
Kirjoittaja on politiikan tutkija.
uutiskirje 
