Miksi te feministit olette aina niin kiukkuisia, kysytään minulta usein. Vastauksen pitäisi olla ilmeinen, kyllähän se vähän tuppaa harmittamaan, kun jatkuvasti havaitsee ympärillään epätasa-arvoa. Ei epätasa-arvoa ja kiukustumisen syitä tarvitse mitenkään erikseen etsiä, kyllä ne tulee luokse ihan pyytämättä ja yllätyksenä.
Kuten lempifilosofini Sara Ahmed on todennut, se joka osoittaa ongelman olemassaolon, leimataan usein itse ongelmaksi. Feministi ja hänen kiukkunsa koetaan epämukavana ja ongelmallisena, ja siksi siitä olisi varmasti kiva päästä vähin äänin eroon. Minua on joskus kehuttu sellaiseksi kivemmaksi feministiksi humoristisen otteeni takia. Kieltäydyn kuitenkin tällaisesta paremman feministin positiosta, sillä huumori ei sulje kiukkua pois. Usein sitä vaan tulee oltua niin raivona, että ei enää muuta voi kuin nauraa. Huumori ja nauru ovat oivia selviytymiskeinoja, ne auttavat jaksamaan taistossa paremman ja tasa-arvoisemman maailman puolesta.
Mikään yhteiskunnallinen muutos ei ole koskaan tapahtunut niin, että olisi vain pyydetty nätisti ja jääty odottamaan muutoksen tapahtumista. Muutos ja epätasa-arvon poistaminen vaativat aina kovaa työtä, ja kiukku on oiva käyttövoima muutoksen ajamisessa.
Minua on joskus kehuttu sellaiseksi kivemmaksi feministiksi humoristisen otteeni takia.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa kriittisiä puheenvuoroja nimetään usein tunteellisiksi. Feministit ovat kohtuuttoman kiukkuisia tai yliopistoleikkauksia vastustavat sivistyksen puolustajat ovat hysteerisiä. Tunteelliseksi nimittely pyrkii viemään kritiikiltä pohjaa pyrkiessään asettamaan puheenvuorot rationaalisuuden vastakohdaksi. Hysteeriseksi nimittämisellä on ainakin parisataavuotinen historia naisten hiljentäjänä. Lisäksi tunteelliseksi nimittely siirtää keskustelun pois itse asiasta. Kuten maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen osuvasti kysyi: miksi väitellä politiikasta, kun voi väitellä tunteista?
Se, kenen kriittiset ja kyseenalaistavat puheenvuorot leimataan tunteellisiksi, liittyy olennaisesti yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin. Kun vastaanottajapäässä herää epämukava tunne omien etuoikeuksien paljastuessa ja tullessa kyseenalaisiksi, selkärangasta lähtee syytös itsestä poispäin. Puolustusreaktiolla saa epämukavuuden loppumaan, mutta ei opi mitään.
Hyvä esimerkki on Koko Hubaran ansiokkaasti aloittama keskustelu kulttuurisesta omimisesta, jossa ei lopulta päästy puusta pitkään varsinaisessa asiassa eli keskustelussa valtarakenteista ja siitä, miten itse kunkin teot ylläpitävät syrjintää, vaikka aikeet olisivat kuinka hyvät. Se keskustelu ei tule koskaan olemaan helppoa eikä yksioikoista, ja juuri siksi sen käyminen on välttämätöntä.
Hubara muistuttaa meitä valkoisia ihmisiä, että aina emme voi ymmärtää, koska kaikki ei lähde meistä. Tämä on tärkeää. Ymmärrys ei ole solidaarisuuden ehto, kuunteleminen on.
Kuuntelemisen esteenä ovat monet stereotyyppiset käsitykset esimerkiksi sukupuolesta. Automaattiset reaktiot, jotka vaikkapa tuottavat tulkinnan feminististä kiukkuisena on hyvä tunnistaa. Tunnistamisen jälkeen avautuu tilaa kuuntelulle.
Rakenteelliset ongelmat sekä ratkeavat että eivät ratkea yksilötasolla. Tällä tarkoitan, että rakenteellisia ongelmia on mahdollista purkaa niin, että me kaikki alamme toimia toisin. Niitä ei kuitenkaan ratkaista niin, että ohjeistetaan vain jotkut toimimaan toisin.
Esimerkiksi palkkaepätasa-arvo tai naisten vähäinen määrä johtotehtävissä ei ratkea niin, että naiset vaan pyytävät lisää palkkaa ja tsemppaavat enemmän. Harvardin yliopiston tutkimuksessa huomattiin, että naisten palkkapyyntöihin suhtaudutaan eri tavalla kuin miesten. Mies voi pyytää isompaa palkkaa vedoten siihen, että on tosi hyvä työssään ja siksi ansaitsee isomman palkan. Naisen puolestaan pitää paketoida pyyntö jotenkin yhteiseen hyvään, että se menisi läpi.
Suomessa käytiin taannoin professori Alf Rehnin jossakin seminaarissa esittämän heiton pohjalta keskustelua siitä, pitäisikö työelämässä suosia vittumaisia naisia vai kilttejä tyttöjä. Vastaus ei tietenkään ole joko-tai vaan sekä-että.
Naiset esiin -tyyppisen agendan ongelmana voi olla, että vaan tietyntyyppiset naiset tuodaan esiin. Vielä vuonna 2016 naisten tulee mahtua tiettyyn muottiin, ja se ei yleensä ole mikään hankalan akan muotti vaan sellainen helpommin lähestyttävä. Samaan aikaan on niin, että jos nainen esittää tiukkaa kritiikkiä samaan sävyyn kuin mies, se paljon helpommin tulkitaan kiukuksi tai kohtuuttomaksi ja nainen tulkitaan hankalaksi. Toisaalta taas kympin tytöistä puhutaan jatkuvasti vähättelevään sävyyn, samoin kilteistä naisista. Että pitää olla helposti lähestyttävä eikä hankala, mutta ei kuitenkaan liian helposti lähestyttävä ja kiltti.
Naisena ei oikein voi voittaa, esimerkiksi asiantuntijana pitäisi olla riittävän naisellinen, mutta ei liian naisellinen. Laittautumattomuus on outoa ja liika laittautuneisuus vie uskottavuuden ja niin edelleen. Eli teet niin tai näin, teet aina väärinpäin. Olet joko liian kiltti tai liian hankala, ollaksesi oikealla tavalla uskottava.
Siksi feministiä kiukuttaa. Kiukuttaa kiemurtelu patriarkaatin vaatimusten puserruksessa. Vaatimusten, joita ei koskaan voi täyttää. Olkaamme siis hankalia ja haastakaamme patriarkaatti joka ikinen päivä.
Kiltteys on radikaalia, siinäkin piilee muutosvoimaa. Kiltteys ja lempeys mahdollistavat kuuntelemisen. Olkaamme myös kilttejä, itsellemme ja toisillemme, että jaksamme murskata patriarkaatin.
Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija sekä feministisen ajatushautomo Hatun perustaja.
uutiskirje 
