Tästä ei pieni, mutta sitäkin määrätietoisempi naisaktivistien eli suffragettien joukko lannistu. Emmeline Pankhurstin perustama ja johtama WSPU (Women’s Social and Political Union) turvautuu jopa pieniin sabotaaseihin (näyteikkunoiden rikkominen, postilaatikoiden polttaminen) asiansa ajamisessa.
On tuskin sattuma, että Pankhurstin roolissa on Meryl Streep: hänen imagonsa symboloi jo sinällään vahvaa naiseutta. Tässä yhteydessä Suffragetten rinnalle tekee mieli nostaa Streepin uran varhaistyö Ranskalaisen luutnantin nainen (1981), etenkin sen 1800-luvulle sijoittuva osuus.
Streepin lyhyinä välähdyksinäkin karismaattinen rooli jää pieneksi. Pankhurstin hahmo vaikuttaa silti koko ajan vahvasti tapahtumien sykkeessä.
Brittifilmin itseoikeutettu tähti ohi Hollywood- ja muunkinlaisen glamourin on sen yhteiskunnallisesti merkittävä aihe. Elokuva väistää mallikkaasti kaikkinaisen suurnaispalloilun. Tämä näkyy myös tasavahvassa kollektiivisessa näyttelijätyöskentelyssä.
Nimenomaan Englannissa naisten äänioikeuskamppailun on katsottu koskeneen ylempiluokkaisia naisia. Suffragetten käsikirjoituksessa luokkanäkökulmaa on ratkaisevasti avarrettu keskiössä olevan aktivistitrion kautta.
24-vuotias Maud (Carey Mulligan) on miehensä tavoin pesulan työntekijä, kaksikolla on pikkupoika. Juopon ja väkivaltaisen puolisonsa taholta iskuja saava nelikymppinen Violet (Anne-Marie Duff) on useamman lapsen äiti ja töissä samassa pesulassa. Verrattomasti paremmissa oloissa elää ja työskentelee keskiluokkainen apteekkari (Helena Bonham Carter).
Keskeisten lähtökohtiensa puolesta brittifilmi olisi voinut olla paljon radikaalimpi elokuva. Eväät sellaiseksi ovat kuin tarjottimella: naisten äänioikeustaistelu, työläisnaisten asema työssä ja perheessä, perheväkivalta, alaikäisten tyttöjen seksuaalinen hyväksikäyttö jne.
Monet näistä piirteistä jäävät paljolti pintaraapaisun varaan – Suffragette on turhan vieno elokuva monista yhä polttavista aiheista.
Puolta pitempänä ja tietyin terävöityksin vastaava olisi hoitunut jykevämmällä poltteella minisarjan puitteissa. Niissä kehissähän yhteiskuntakriittisen visioinnin taitavat englantilaiset ovat lyömättömiä.
Turha jossitella sen enempää, nyt mennään näillä draamakiskoilla. Suffragette ei ole elokuvana merkkiteos, mutta historialliselta anniltaan tervetullut tuttavuus.
Suffragette on huomionarvoinen teos eräänlaisena muistutuksena: se tekee osuvin rajauksin ja erinomaisen epookin puitteissa hyvin eläväksi sadan vuoden takaisen yhteiskunnallisen todellisuuden.
Entä naisten oikeudet nyt sata vuotta myöhemmin, noin yleisemminkin – missä on lottovoitto syntyä naiseksi?
Jos on uskominen viikon kuluttua ensi-iltansa saavaa Michael Mooren dokumenttia Where to Invade Next (2015), niin Islannissa. Aiheesta tarkemmin tuolloin.
Suffragetten lopussa on luettelo maista, joissa naisille myönnettiin ensimmäisinä äänioikeus.
Luettelossa on jossain määrin ärsyttävä virhe: siltä puuttuu kolmantena maailmassa oikeuden sallinut Suomi (1906). Asiaa ei emeritaprofessori Irma Sulkusen mielestä selitä se, että Suomi kuului tuolloin Venäjään: ensimmäinen eli Uusi-Seelantikin (1893) oli tuolloin britti-imperiumin alainen.
Suffragette (Englanti 2015). Ohjaus: Sarah Gavron. Käsikirjoitus: Abi Morgan. Pääosissa: Carey Mulligan, Anne-Marie Duff, Helena Bonham Carter, Ben Whishaw, Brendan Gleeson, Meryl Streep.
uutiskirje 
