Monet merkittävät ajattelijat ovat yrittäneet ymmärtää nykyajan suurten totalitarististen järjestelmien nousua. Kuinka ihmeessä aiemmasta sivistyksen ja kulttuurin suurvallasta kehittyi natsi-Saksa, jonka rikokset ihmisyyttä vastaan kulminoituivat holokaustiin? Miten vasemmistossa ympäri maailmaa aluksi suuria toiveita herättänyt Venäjän vallankumous ja Neuvostoliiton perustaminen johtivat Stalinin veriseen hirmuhallintoon?
Näitä kysymyksiä pohti myös itävaltalais-englantilainen filosofi Karl Popper heti toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 ilmestyneessä jo klassisessa teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset.
Popper on saanut mainetta marxilaisuuden arvostelijana, ja oikeisto ympäri maailman onkin mielellään vedonnut häneen. Popperin kritiikin kohteena kuitenkin oli ennen kaikkea aivan tietyllä tavalla tulkittu marxismi. Huolimatta asemastaan monien oikeistolaisten suosikkifilosofina Popper itse pysyi aina maltillisena vasemmistolaisena.
Suomi on vääjäämättä tuhon tiellä, ellei heti ryhdytä radikaaleihin toimenpiteisiin valtiontalouden ”tervehdyttämiseksi”.
Popper arvosteli ajattelutapaa, jota hän kutsui ”historismiksi”. Tällä hän viittasi kaikkiin sellaisiin oppeihin, jotka uskovat yhteiskunnan muutoksen noudattavan jotain historian kehityksen lakeja ja esittävät sellaisiin perustuvia laajoja ennustuksia, jotka lupaavat lopulta paremman maailman. Välttämättömän toteutumista voi korkeintaan viivyttää tai nopeuttaa, ja politiikan tehtäväksi jää vähentää ”synnytystuskia”.
Popperin mukaan meidän pitäisi suhtautua kaikkiin tällaisiin ”profetioihin” kriittisesti, ennen kuin hyväksymme ”uskon, joka pyhittää keinot jonkin etäisen päämäärän hyväksi”. Tällaiset opit ovat uhka avoimelle yhteiskunnalle.
Popper tulkitsi, että tällainen ajattelutapa löytyy niin stalinismin kuin natsisminkin taustalta: Neuvostoliiton ja reaalisosialististen kansandemokratioiden elämän kurjuutta ja ihmisoikeuksien loukkauksia oikeutettiin utopialla kommunistisesta paratiisista. Hävityn sodan ja laman nöyryyttämille ja kurjistamille saksalaisille lupailtiin Saksan uutta kukoistusta ja tuhatvuotista kolmatta valtakuntaa. Lopputuloksen tiedämme molemmissa tapauksissa liiankin hyvin.
Popperin monia ajatuksia voidaan varmasti tarkemmin katsottuna pitää liian suoraviivaisina ja yksinkertaistavina. Silti huomaan palaavani niihin aina uudestaan. Jotain oikeaan osuvaa niissä tuntuu olevan.
Suomi ei ole mikään natsi-Saksa eikä Neuvostoliitto, ja olisi tietysti kohtuutonta rinnastaa mikään demokraattisessa monipuoluejärjestelmässämme toimiva puolue yksipuoluediktatuuriin. Elämme aivan eri maailmassa. Ehkä meidänkin poliittisessa keskustelussamme voi silti nähdä pilkahduksia Popperin kuvaamasta ilmiöstä: yhteiskunnallisista profetioista oikeuttamassa ikäviä toimia nykyisyydessä.
Viime aikoina Suomessa on esimerkiksi nähty oikeiston ja elinkeinoelämän suunnalta poikkeuksellisen voimakas ja laaja hyökkäys perusoikeuksia vastaan. Perusoikeuksista pitäisi kuulemma pystyä joustamaan, kun tavoitteena on vientiteollisuuden kilpailukyvyn parantaminen tai velkaantumisen pysäyttäminen.
Joillekin perus- ja ihmisoikeudet nyt vain ovat halpaa valuuttaa. Toisilla näyttää kuitenkin olevan tämänsuuntaisille vaatimukselle ehkä vilpitönkin perustelu. Ikävät leikkaukset on heidän mukaansa pakko tehdä, koska toinen vaihtoehto on vielä huonompi. Mahdollisuus huolehtia juuri perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta myös tulevaisuudessa vaatii niitä, sillä konkurssikypsässä valtiossa se ei ainakaan onnistu.
Luvatun utopian on nyt korvannut kauhukuva, dystopia, ja hegeliläisten historian dialektisten lakien paikan ovat ottaneet taloustieteen abstraktit matemaattiset mallit ja niihin perustuvat täsmällisinä näyttäytyvät ennusteet. Nykypäivän profeettoina toimivat elinkeinoelämän ekonomistit ja valtiovarainministeriön virkamiehet.
Ehdottoman ennustuksen sijaan esitetään ehdollinen profetia. Suomi on vääjäämättä tuhon tiellä, ellei heti ryhdytä radikaaleihin toimenpiteisiin valtiontalouden ”tervehdyttämiseksi” ja kilpailukyvyn kohentamiseksi. Jossain tulevaisuudessa kuitenkin häämöttää yhteiskunnan romahduksen vaihtoehtona taloudeltaan terve ja tasapainoinen hyvinvointiyhteiskunta.
Mutta kuten fyysikko Niels Bohr aikanaan nokkelasti totesi, ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Myös tällainen ennuste suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudesta on lukuisiin epävarmoihin oletuksiin perustuva, huojuva teoreettinen korttitalo. Valtavan monimutkaista yhteiskunnallista todellisuutta yritetään mallintaa idealisoiduilla ja suhteellisen yksinkertaisilla matemaattisilla malleilla. On epäselvää, mitkä kaikki tekijät sellaisessa pitäisi ottaa huomioon.
Ennusteet myös tapaavat olla herkkiä jo hyvin pienille eroille valituissa kertoimissa. Ei siis ihme, että tällaiset ennustukset ovat tutkijoiden keskuudessa varsin kiistanalaisia.
Käytännössä esitetty ajatus siis on tämä: meidän pitäisi polkea perus- ja ihmisoikeuksia tässä ja nyt, varmasti, koska muuten on olemassa jonkun teoreettisen himmelin ennustama mahdollisuus, että joudumme ehkä tinkimään niistä joskus tulevaisuudessa. Näin paljaasti ilmaistuna ajattelutapa on ilmiselvästi nurinkurinen ja moraalisesti kestämätön.
Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Yhteiskunnalliset ennustukset ovat toistuvasti menneet nolosti metsään. Ehkä meidän pitäisi nyt keskittyä pitämään kiinni ihmisyydestä edes tässä hetkessä, eikä tinkiä siitä, vaikka peruste kuulostaisikin ylevältä. Tai kuten keskiajalta asti juontava suosittu sanonta sen ilmaisee: tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.