Jos taiteilijat eivät reagoisi maailman pakolaisongelmiin, olisi tilanne varsin kummallinen. Kun taiteilijat reagoivat asiaan, joutuvat he saman kiihkeän keskustelun kohteeksi kuin kuka tahansa, vaikkapa somessa esiintyvä. Näin varmaan pitääkin olla. Mutta taiteilijat ovat tunnetusti herkkää porukkaa, joka tekee työtään usein vereslihalla, ja ehkä siksi heidän on vaikea ottaa vastaan kritiikkiä, eriäviä mielipiteitä ja varsinkin kielteisiä kommentteja heidän valitsemastaan käsittelytavasta.
Taidemaailman reaktiot pakolaistematiikkaan – niin meillä kuin maailmallakin – ovat herättäneet kevään mittaan kohua, ja vastaanotto on usein ollut kielteinen. Tämän ovat saaneet kokea niin maailmantähti Ai Weiwei kuin kotimaan tähti Pekka Jylhäkin – molemmat ovat olleet liikuttuneita meren rannalle huuhtoutuneesta kurdipojasta Alan Kurdista ja hänestä maailmalle levinneestä, jo ikoniseksi muodostuneesta valokuvasta. Molempien reaktiot on koettu pääsääntöisesti mauttomiksi.
Nykymaailman keskustelukulttuuriin myötä reaktiot ovat usein reflektoimattomia. Ne ryöppyävät esiin nopeasti ja voimakkaiden tunnereaktioiden saattamina, toisinaan yöaikaan myös alkoholin kirvoittamina. Tunteiden ja asenteiden kirjo on iso: vihaa, muukalaiskammoa, hämmennystä, voimattomuutta, sääliä, rakkautta, myötätuntoa. Osalle ihmisistä mielipiteen muodostaminen voi olla vaikeaa – mukana on tietämättömyyttä ja ristiriitoja.
En muista, että suvaitsemisesta ja suvaitsemattomuudesta olisi elinaikanani koskaan puhuttu niin paljoa kuin parhaillaan. Olen aina pitänyt itseäni suvaitsevaisena ihmisenä, ja nyt siitä on tullut joissain kanssaihmisteni piireissä haukkumasana. Olen ”suvakki”. Ne muut ovat ”rajakkeja”.
Huomaan yllättäen, että en suvaitse niitä muita kaikessa suvaitsemattomuudessaan. Joudun miettimään koko ajan uudestaan ja uudestaan omaa suvaitsemattomuuttani. Missä kulkevat rajat? Kuinka paljon suvaitsemattomuutta pitää suvaita?
Helsingin Sanomissa (26.5.) Saska Saarikoski mietiskeli kolumnissaan Yhdysvaltain valkoisen köyhälistön epätoivoa ja vihan syntyä todeten muun muassa: ”Jostain syystä valkoisten epätoivo ei ole nostanut samanlaista huolta kuin monet muut ongelmat.”
Somessa Saarikoskea lähinnä ivattiin. Itse asiassa kaikkia suunsa aukaisevia tuntuu joku ivaavan tai suorastaan vihaavan.
Jos taiteilija suree maailman menoa, hänet saatetaan leimata ”väärin surevaksi” – niin hyvää kuin hän tarkoittaisikin. Kuten edellä totesin, taiteilijat ovat usein herkkää porukkaa – tällaistakin kommenttia on muuten helppo nykyään ivata – ja siksi katsonkin, että taiteilija joka rohkenee puuttua herkkään ja kuohuntaa aiheuttavaan teemaan, on rohkea. Hän panee itsensä aidosti likoon, valmistelee pitkään näyttelyään ja satsaa projektiinsa aikaa ja rahaa sekä henkistä energiaansa. Tällainen toiminta on jotain aivan muuta kuin kirjoittaa nousuhumalassa Facebookissa öisiä reflektoimattomia pohdintojaan kaikkine kirjoitus- ja ajatusvirheineen ja painaa sitten enteriä. Ja kun oikein mokaa, voi yhtä nopeasti painamalla deletoida ajatuksensa ja toivoa, että kukaan ei ehtinyt ottaa kuvakaappausta.
Kun taiteilija laittaa jotain esille, dokumentaatio siitä on ikuinen, eikä mitään deletointia voi suorittaa.
Tuorein pakolaisteemaan tarttunut taiteilija ja itsensä peliin panija on Paavo Räbinä (Tässä ja nyt, Forum Box, Helsinki 26.6. saakka).
Suvaitsemattomuutta hänkin on miettinyt: ”Suvaitsemattomuus syntyy siitä, että kohtaamme jotakin vierasta, joka vieraudellaan ahdistaa ja pelottaa. Tuntematon muuttuu uhkaavaksi, kun ihmisellä ei ole riittäviä keinoja ymmärtää ja siten hallita uutta tilannetta. Oma epävarmuus ei anna rohkeutta uuden kohtaamiseen. Suvaitsevaisuus edellyttää riittävää perusluottamusta ja mahdollisuuksia ymmärtää ja arvioida vieraaksi koettua. Tarvitaan kykyä empatiaan. Suvaitsevaisuuden lisääminen edellyttää kaikkien ihmisten erilaisuuden hyväksymistä, erilaisuuden arvostamista; tasa-arvon ja veljeyden ja samanlaisuuden myytin rohkeaa rikkomista.”
Ongelma on tietysti se, että kaikki ihmiset eivät koskaan tule hyväksymään ihmisten erilaisuutta – saati sitten arvostamaan tuota erilaisuutta. Räbinä osuu epäilemättä oikeaan nostaessaan esiin ”tasa-arvon ja veljeyden samanlaisuuden myytin”.
Tasa-arvoa on helpompi tuntea samanlaisia ihmisiä kohtaan. Kurjuudessa tuki ja samastumispinta löytyy naapurin kurjilta. Tämän huomasivat aikoinaan jo arabit, joita jotkut ihmiset nyt aktiivisesti – vaikkakin korvikkeena – vihaavat: ”Se on yhtä juhlaa, kun mennään joukolla hirteen”, toteaa ikivanha arabialainen sananlasku.
Taide ei ole propagandaa. Taiteessa voi olla propagandistisia ulottuvuuksia, mutta taiteen keinot ovat pohjimmiltaan kuitenkin erilaiset. Hyvä taide kestää aikaa eikä tyhjene yhdellä katsomisella vaikka aiheuttaisikin pikaisen tunnereaktion. Hyvä taide vaati kypsymistä, aivan samoin kuin Räbinä toteaa empatiasta: ”Kyky empatiaan, samoin kuin kyky henkilökohtaiseen onnellisuuteen, syntyy vain riittävän hitaan, vaiheittaisen kypsymisen kautta.”
Hyvä taide ei ole pelkästään oikeassa vaan vaatii myös ristiriitojen esiin tuomista ja hyväksymistä, nimenomaan ”tasa-arvon ja veljeyden ja samanlaisuuden myytin rohkeaa rikkomista”.
Se vaatii tunne-elämän vaikearajaisen kirjon näyttämistä, ja jotta se olisi taidetta, se vaatii myös taitoa. Räbinän tavoin taitoa ottaa ilmaisuvälineestä – ilmaisullisesti voimakkaan kuvan ja äänen yhteydestä – kaikki mahdolliset tehot irti. Pelkkä kuvan näyttäminen tai toisintaminen ei riitä.
Kirjoittaja on lähinnä kuvataiteen alueella työskentelevä kulttuurialan prekaari, jonka eduskunta määritteli vastoin hänen tahtoaan yrittäjäksi 1.1.2016 alkaen.
uutiskirje 