Suomi on maailman kaunein maa, kuten tiesi jo entinen leivo, joka visersi vain sinitaivaamme alla. Lintu riemuinen arvosti myös kanteleen soittoa eikä kyennyt siitäkään muualla nauttimaan.
Kansainvälisessä, erittäin epätieteellisessä Twitter-kyselyssä kauneimmaksi maaksi osoittautui kuitenkin Latvia ja seuraavina tulivat Meksiko, Turkki, Indonesia, Englanti, Italia ja Uusi-Seelanti. Suomi putosi kauas hännille.
Alankoisen Latvian menestys tuntuu oudolta, mutta ehkä sen selittää leivolle rakas kannel, jota latvialaiset jo ennen suomalaisia näppäilivät. Väinäjoki eli Daugava viittaa taas suvantoon ja Suvantolaiseksi kutsuttiin tietenkin kanneltaituri Väinämöistä.
Suomen kauneus lepää paljolti niissä paikoissa, jotka Zachris Topelius ammoin kauniiksi julisti, mutta paikkojen väliin jää avohakattuja metsiä, räikeitä ostoshelvettejä, rumia peltihalleja, siivottomia joutomaita, hylättyjä taloja ja oudolla tavalla asumattomia taipaleita.
Kuljen niin usein junalla, että autoon päästessäni olen kuin lapsi, joka katsoo ensimmäistä kertaa maisemaa ja suoltaa suustaan kiusallisia kysymyksiä. Miksi tämä tie on niin leveä, kun autoja ei näy missään? Miksi sataan kilometriin ei ole vilahtanut ainuttakaan ihmisasumusta?
Radat vedettiin aikoinaan viivasuorasti välittämättä siitä, kuinka etäälle taajamat niistä jäivät. Hyvinkään asema osui viiden kilometrin päähän kylästä ja Lappeenrannassa aseman sijainti herättää yhä ihmetystä. Kai sen on hyvä olla radan varressa, lappeenrantalaiset kritiikkiin väsyneinä huokaavat.
Vuosikymmenten myötä radat ja asutukset ovat yleensä kohdanneet ja junan ikkunasta voi tarkkailla sekä kyliä että kaupunkeja. Auton ikkuna on kuitenkin luukku Suomeen, joka on autio kuin luomisen aamuna.
Joskus vuosi sitten ajelin ystäväni takapenkillä Turkuun. Helsingin ja Turun välillä, ikiaikaisella rintamaalla, on rakennettu kivikirkkoja ja Sjundbyn kaltaisia aatelislinnoja, mutta pitkästä asutushistoriasta huolimatta valtatien varret ovat lähes asumattomat.
Nyt kesäkuussa koin saman pienemmässä mittakaavassa. Matkalla Hyvinkäältä Klaukkalan porteille sain katsella kylliksi Nurmijärveä, joka on Helsingin seudun kehyskuntana maan urbaaneinta ja taloudellisesti vahvinta aluetta.
Autosta urbaaniutta oli vaikea havaita, sillä kuiva nummi, Aleksis Kiven suutarinäytelmästä tuttu mäntymetsä, jatkui tien molemmilla puolilla aivan loputtomiin.
Olen kasvanut harjulla ja harjun kyljessä asun edelleen, joten rakastan palavasti mäntyjä. Nurmijärven läpi viilettäessä ajattelin kuitenkin Helsinkiä, missä kärvistellään tonttipulan kanssa, ja Hyvinkäätä, missä kerrostalot uhkaavat jo Sveitsin puistoa ja aseman taakse jäävää minikokoista 1870-luvun puistikkoa.
Pienet suomalaistaajamat ovat enimmäkseen karuja, mutta 6 000 asukkaan Mänttä pyrki kymmenisen vuotta sitten Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Huhtikuisella bussiretkellä arkkitehtoniset odotukseni olivat siis korkealla.
Kuvittelin jostakin syystä, että Mäntässä on siisti ruutuasemakaava ja 50-luvun ruskeaseinäisiä kivitaloja, pankkeja, konttoreita ja opistoja. Totuus paljastui toiseksi: Mänttä noudattaakin perinteistä kirkonkylämallia, jossa keskellä kulkee ylileveä autostrada ja reunoille on pudoteltu erityylisiä ja erityyppisiä rakennuksia.
Rakennukset eivät ole toisissaan kiinni tai samassa katulinjassa, vaan herttaisesti sikin sokin, minkä voisi tulkita huonoksi suunnitteluksi. Luultavasti taustalla piilee kuitenkin muutoksen unelma. Kun kaupungin pitää jatkuvasti kasvaa, nuortua ja uudistua, rosoinen keskeneräisyys kielii vitaalisuudesta.
Käyntimme osui, ikävä kyllä, sunnuntaihin, jolloin pienten taajamien ravintolat ovat kiinni. Mäntästäkin löytyi vain nuhruinen kuppila, jonka kiinalainen ruoka tarkoitti keitettyä riisiä, purkkiherkkusieniä ja pakasteherneitä. Valikoimiin ei kuulunut edes keskiolutta, mikä sai janoiset seuralaiseni lopullisesti hermostumaan.
Mutta onhan Mäntässä Serlachiuksen taidemuseo! On toki ja Anselm Kieferin takia olimme matkallakin, mutta Joenniemi on vain vähäinen saareke ja herraskainen poikkeus muuten niin lannistavassa paikassa. Kaikki ravintola Göstan pöydät olivat sitä paitsi iltaan asti varattuja, joten emme voineet kuin purra kynsiämme ja nuolla näppejämme.
Helsinkiin turisteja houkutellaan designilla ja Kauppatoristakin aiotaan tehdä tyylikäs designaukio, missä porontaljat, pärekorit, kalalokit tai muikunlemut eivät esteettistä elämystä häiritse. Kiseleffin satumainen talo ehdittiin jo hyvän maun nimissä pilata ja nyt on sitten aika kastroida Kauppatori.
Fiini Helsinki kamppailee metsäläisyyttä vastaan, mutta moni turisti muistaa parhaiten lentokentän, joka näytti ylhäältä katsoen synkältä erämaalta. Sipoon suunnassa ikimetsä hipoo taas lähiöitä ja tarjoaa kiintoisan vastakohdan metropolihybrikselle ja Guggenheim-pöhinälle.
Autiudesta voisi – tarkemmin ajatellen – loihtia myös turistipyydyksen. Kiinalaiset ihmettelisivät vielä kotikonnuillaan, miltä tuntui ajaa leveää pikatietä ilman että kukaan tuli vastaan tai ilman että laidoilla näkyi yhtäkään asumusta.
Vaikka Helsingin seudun korpiteillä on omat ansionsa, taajamien pilaajille on vaikea antaa anteeksi. Keski- ja Etelä-Euroopassa kylät ovat tiiviitä ja eloisia talorykelmiä, mutta suomalaisessa kylässä on turhan usein suljettu kauppa, lakkautettu koulu, metsittynyt pelto ja kaatunut pysäkintolppa.
Tienpientareilla kasvaa sotkuista heinää ja muutama taivaansininen lupiini, joita asukkaat yrittävät ympäristöä hoitaakseen hengiltä potkia.
uutiskirje 