”Jalkapallon fanittaminen on kuin mielenosoitusta”

Henkilökohtaista

En ole koskaan itse pelannut jalkapalloa, olen puhtaasti intohimoinen penkkiurheilija. Jalkapallon EM-kisoista katson kaiken, minkä ehdin. Rahani olen laittanut Saksan voittoon.

Futis on maailman suosituin ja levinnein urheilulaji. Se on niin iso, että se on myös yhteiskunnallinen ilmiö eikä sitä voi käsitellä pelkästään urheilulajina. Sitä pitää käsitellä yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä niin hyvässä kuin pahassa. Siinä kohtaavat erilaiset kulttuurit.

Kun oma joukkue tekee maalin, sitä tunnetta ei voi voittaa mikään.

Ja futiksen ympärille rakentuu sankaritarinoita ja kiinnostavia henkilöitä. Futiksessa on niin paljon kiehtovia elementtejä, että sitä on vaikea olla rakastamatta.

Lapsuudenkodissani Turussa 80-luvulla seurattiin kaikkea urheilua mutta erityisesti jalkapalloa. Kävin jo pienenä isän kanssa katsomassa TPS:n matseja ja nyt aikuisena olen jatkanut harrastusta futista rakastavan puolison kanssa.

Muutin Tampereelle 1998. Tampere United syntyi samoihin aikoihin ja jäin siihen koukkuun. Pian Ilveskin tuli uudelleen futikseen ja rupesin käymään senkin peleissä.

Olin työharjoittelussa, kun sain tekstiviestin siitä, että TamU oli suljettu Veikkausliigasta taloussotkujen vuoksi. Hetkeen en kuullut tai nähnyt mitään. Koko päivä meni järkytyksessä.

Olin rytmittänyt elämäni ja kaiken vapaa-aikani sen touhujen mukaan kymmenen vuotta, kiertänyt sen perässä ympäri Suomea, kokenut sen kanssa ilot ja surut, mestaruudet, europelit ja tappiot. Olisin pystynyt luettelemaan aloituskokoonpanon keskellä yötä herätettynä.

Joukkueen loppu oli kuin parisuhteen päättyminen. Mutta nyt TamU on tullut takaisin kannattajiensa perustamana ja pelaa kolmosdivisioonassa. Seurailen sitä taas.

Joukkueen fanittaminen nyt vain on älyttömän hienoa toimintaa. Kun oma joukkue tekee maalin, sitä tunnetta ei voi voittaa mikään. Siinä on joukkovoimaa, kun 3 000 ihmistä tuulettaa.

Nautin fanittamisen joukkovoimasta samalla lailla kuin mielenosoittamisesta ja kuorossa laulamisesta. Futis kokoaa erilaisia ihmisiä eikä katsomossa katsota, oletko duunari tai porvari vai mikä.

Ulkomaisia joukkueita seuraan sen mukaan, missä on mielenkiintoisia pelaajia. Mulla ei ole oikeastaan ulkomaista suosikkiseuraa.

Se, miten johonkin pelaajaan tai joukkueeseen tykästyy, on arpapeliä. Diego Maradonaa olen rakastanut älyttömästi lapsesta asti. Näin hänen pelejään silloin ja ne tekivät valtavan vaikutuksen. Siitä saakka olen kannattanut Argentiinan maajoukkuetta. Argentiinalaiseen jalkapalloon liittyy paljon ihanaa epäloogisuutta. Eihän mikään maajoukkue oikeasti voisi valita Maradonaa valmentajakseen. Vaikka Argentiina olisi maailman paras, se ei voita, koska se tekee aina jotain hassusti väärin.

Sama kilpistyy Diegossa. Hän ei ole puhtoinen, mutta myöntää virheensä ja on nöyrä niiden edessä. Hän on kiehtova, erilainen, rosoinen sankari. Seuraan hänen touhujaan tarkkaan.

Toinen palvontani kohde on ollut TamUssa pitkään pelannut hyökkäävä laitapelaaja Sakari Saarinen. Tunnen sympatiaa sellaisia joukkueiden työmyyriä kohtaan, joista ei kirjoiteta isoja otsikoita, mutta jotka rakentavat tilanteita, joista muut sitten korjaavat hedelmän.

Sakke on äärimmäisen samastuttava pelaaja, teki hölmöjäkin virheitä, mutta oli pohjimmiltaan pitelemätön. Joukkueen tärkein pelaaja, vaikka kukaan ei huomaa.

Seuraan myös naisten Ilvestä ja naisten maajoukkuetta. Se on hiukan hankalaa, koska asun Helsingissä, eikä naisten pelejä näytetä televisiossa.

Futiskulttuurin maskuliinisuus on ehkä osin myytti, mutta jalkapallokirjoittajana olen kyllä saanut kuraa niskaan. Tilanne on sama kuin monella muulla miesten dominoimalla yhteiskunnan alueella. Aika monella miesten dominoivalla alueelle naisten on vaikea murtautua toimijoina mukaan. Naiset ovat tervetulleita niin kauan kuin hymistelevät miesten mielipiteitä eivätkä itse ala toimia.

Urheilujournalismi ja siinä etenkin jalkapallo on niitä harvoja journalismin lajeja, joissa on jykevä lasikatto. Kun joku koputtelee sitä, syntyy paljon siruja ja meteliä.

Kun kerron kirjoittavani jalkapallosta, minulta aletaan kysellä knoppikysymyksiä: Mikä maa voitti vuonna X maailmanmestaruuden, kuka oli maalikuningas. Jos en tiedä, ollaan voitonriemuisia. En usko, että miesjournalisteja tentataan samalla lailla.

Vähän sama ilmiö oli, kun Yle pyysi Marianne Miettisen tv-studioon EM-kisojen kommentaattoriksi. Hän on alansa tiukka ja meritoitunut asiantuntija, mutta palaute keskittyi vahvasti siihen, että hän on nainen. Ja koska hän on nainen, hänen toiminnastaan etsitään virheitä. Lisäksi tutkimustenkin mukaan naisen ja miehen puhuessa yhtä paljon naisen koetaan puhuvan enemmän ja sitä pidetään kyseenalaisena.

Muussa urheilussa naisia ja miehiä kannustetaan tasavertaisesti, mutta kun puhe kääntyy naisfutikseen, muistutetaan, että se on ikään kuin miesfutiksen kehittymätön alalaji. Miehet voivat kannustaa miesten mutasarjan joukkueita ihan vaan rakkaudesta lajiin. Mutta naisten pelistä kitistään, ettei sitä voi katsoa, koska taso on niin huono. Tässä tapahtuu outo ajatusloikka, jota en ymmärrä.