Pirjo Hämäläinen
Julkisista veistoksista suuri osa on aivan kamalia, mikä on harmi, sillä juuri veistotaide kuuluu kansalle. Näin me ylemmyydentuntoiset opiskelijat sormi pystyssä painotimme, vaikka hiukan epäselväksi jäi, missä oli se kansa, jonka parasta yhtä mittaa ajattelimme.
Veistotaiteen suhteen olimme kuitenkin oikeassa. Maalaukset piiloutuvat helposti museoihin, gallerioihin ja yksityiskokoelmiin, mutta veistokset viihtyvät ulkona, toreilla, puistoissa, merkkirakennusten edustalla, kaikkialla, missä ohikulkijat ne mahdollisesti päivittäin näkevät.
Informalismi oli muodottomuuden taidetta, taiteellista nihilismiä.
Nuorempana asenteeni oli horjumaton. Ei-esittävät veistokset olivat niin hienoja, että niiden varovainenkin kritisointi oli pyhäinhäväistys, kun taas esittävät veistokset tarjosivat ehtymätöntä ainesta ilkeään hirnuntaan.
Olin huolestuttavan usein väärässä. Pekka Kauhasen Kajaaniin tekemä Kekkos-monumentti, jota tässäkin lehdessä hampaat veressä puolustin, on yksinkertaisesti kamala. Suuri Aika, sen nimeksi on hatusta vedetty. Miten kahdeksanmetrinen siansaparo voi kuvastaa kenenkään mielestä suurta tai pientä aikaa?
Kenties vielä kamalampia ovat nuo röpelöiset, romuluiset ja ruosteenväriset pronssiveistokset, jotka ammentavat samasta informalismista kuin Timo Sarpanevan kliseiset lasikipot. Informalismi oli muodottomuuden taidetta, taiteellista nihilismiä, viimeisiä kouristuksia toisen ja kolmannen maailmansodan välissä.
Ja silti ruosteiset röpelöveistokset hyväksyttiin läpi Suomen samalla luottavaisuudella kuin aiemmin hyväksyttiin osuuskauppafunkis, ratkaiseva askel tiellä kohti kirkonkylien tuhoa.
Lähinaapurissamme on kuitenkin kaupunki, missä veistokset esittävät mallejaan, vieläpä kaunistelevat näitä, terävöittävät katsetta, leventävät hartialinjaa ja suoristavat sotilaallista ryhtiä. Tarkoitan Viipuria, nykyruotsalaisittain Vyborgia.
Täysin viaton ei ole Viipurikaan, sillä keskustan veistospuistossa nähdään Henry Moorea matkiva teos, jonka aiheena on pyöreä reikä. Nimeksi sopisi ”Viipurin rinkeli” tai ehkä ”Viipurin paraski”, mutta Laulavaksi kiveksi taiteilija on luomuksensa ristinyt.
Suomalainen veistoskanta on paljolti ennallaan. Jussi Mäntysen Hirvi, Yrjö Liipolan Metsänpoika, Ville Vallgrenin Torkkeli Knuutinpoika, kaikki ovat omilla paikoillaan.
Emil Wikströmin Mikael Agricola on palannut alapäästä leikattuna kotiin ja Monrepos’n kivikossa rämpyttää kanneltaan pietarilaiskopio Johannes Takasen kadonneesta Väinämöisen laulusta.
Viipurin rautatieaseman sisäänkäyntiä koristi neljä Eva Gyldénin veistämää karhua, mutta kun asema sodan melskeissä räjäytettiin, vain yksi karhu pelastui ja tassut maanpinnalla se vetää nyt kuin magneetti taaperoikäistä väkeä.
Sodan jälkeen Viipuri sai asianmukaisesti oman Lenininsä, joka pystytettiin tietenkin Punaiselle torille, entiselle Punaisenlähteen torille. Neuvostoilmettä vahvistivat myös Maksim Gorki ja kovasti samannäköinen Mihail Kalinin. Kaikki nämä patsaat ostettiin vuonna 1957 tukusta, mutta hinta oli niin kova, että raitiovaunut saivat väistyä taiteen tieltä ja molemmat linjat lakkautettiin.
Imperaattori Pietari Suuren muistomerkki seisoo yhä Tervaniemessä omalla kummullaan ja tähyilee kohti linnaa, jota ”Nuutinpojan passas” toisesta suunnasta silmä tarkkana vahtii.
Pietari paljastettiin kesällä 1910, jolloin Viipuri oli ollut tasan 200 vuotta venäläisten hallussa, mutta suomalaiset eivät moisesta matematiikasta piitanneet.
Kun valkoiset etenivät sisällissodan aikaan Viipuriin, Pietari syöstiin jalustalta ja sen metallista päätettiin valattaa Saksassa tykkejä. Venäläisten siviilien joukkomurha – etninen puhdistus – vei kuitenkin niin paljon energiaa, että Pietarin sulatus unohtui ja torso päätyi historialliseen museoon.
Talvisodan jälkeen alkoi näytelmä, jota voi verrata variksen pyristelyyn tervatulla katolla: kun nokka nousi, niin pyrstö tarttui. Venäläiset nostivat Pietarin, suomalaiset pudottivat Pietarin, venäläiset nostivat jälleen Pietarin.
Samalla jalustalla imperaattorin kanssa vuorotteli Gunnar Finnen Itsenäisyyden leijona, mutta vaakunaelukan kopeudesta ei ole enää häivääkään jäljellä. Leijona makaa jalattomana Monrepos’n puistossa, hietavuoteella, katkerana ja unohdettuna sotainvalidina.
Kesällä 2010 venäläisajan alusta oli jo 300 vuotta, joten Siikaniemen torilla nostettiin tolpan nokkaan sotaherra Fjodor Apraksin, Viipurin valloittaja.
Apraksinin tekijää ei mitenkään mainosteta, sillä vanhahtavan tyylilajin ideana on luoda mielikuva historian jatkumosta ja suuresta päälliköstä, joka on kököttänyt aina tolpallaan.
Merkittävästä ikäerosta huolimatta Apraksinin patsas ja Torkkeli Knuutinpojan patsas (1887) muistuttavat toisiaan, mutta siinä missä Torkkeli ja Pietari Suuri katsovat kohti linnaa, Apraksin kääntää linnalle selkänsä ja suuntaa katseensa Suomeen.
Patsaan sijoituspaikka ei ole sattumaa: Siikaniemen tori on osa Pyhän Annan kruunua, bastionilinnoitusta, jonka venäläiset rakensivat 1700-luvulla suojaamaan Viipuria lännen vihollisarmeijoilta.
Takavuosien bussiretkillä Siikaniemen tori oli niin ikään strateginen kohta, missä suomalaiset havahtuivat, kiersivät korkit pulloihin, vetivät housut jalkoihin ja kaivoivat esiin purukumit, kaupallisen vaihdon välineet.
Apraksin vartioi Viipurin läntistä porttia ja itäistä porttia vartioi Pietarin tiellä vapauttaja, kivääriä kantava puna-armeijalainen. Kun sotapoika pystytettiin vuonna 1957 yhtä aikaa Leninin ja kumppaneiden kanssa, moni oli varmaan sitä mieltä, että taiteellinen varustus alkoi kaupungissa jo riittää.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 