Brittifilmi I, Daniel Blake on ohjaaja Ken Loachin ja käsikirjoittaja Paul Lavertyn yhteistöistä merkittävimpiä, paljon kertova kuvaus aikamme yhteiskunnallisesta todellisuudesta huono-osaisimman väestönosan kokemana.
Teos on johdonmukaista jatkumoa Loachin ja Lavertyn yhteiskuntakriittisesti painottuneessa tuotannossa sekä aihepiirin että tematiikan suhteen, jossain mielessä entistäkin juurevammin ja intiimimmin.
Ei ennennäkemättömiä löytöjä, nerokkaita kerronnallisia ratkaisuja tai muuta yhtä mullistavaa. ”Minä, Daniel Blake” on päällisin puolin mutkaton ja varsin simppeli nykydraama. Se liputtaa inhimillisen arvokkuuden puolesta pilareinaan empaattisuus ja solidaarisuus.
Varoitushuuto hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamien suojaverkkojen puolesta.
Tunnevoimaisuus syntyy epäsentimentaalisesta lähestymistavasta. Henkilöt nähdään kovissakin paikoissa riittävän etäisyyden päästä ja enemmänkin toteavaan tyyliin. Se esimerkiksi tarkoittaa, ettei kerronnassa käytetä katsojan pään kallelleen vetävää hempeää musiikkia, eikä juuri muutakaan musiikkia.
Elokuvan voima on sen ruohonjuuritasolla liikkuvassa suoruudessa, tavassa tehdä työttömyys- ja muista tilastoista lihaa ja verta, inhimillisesti koettua ja kärsittyä.
Valtakoneiston komennossa
Käsikirjoituksen runko on kuin suoraan yhteiskunnallisista faktoista. Näiltä osin brittifilmissä on kansalliset rajat ylittävää yleispätevyyttä, se on kuin varoitushuuto hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamien suojaverkkojen puolesta. Elokuvassa vieraillaan työkkärissä, sossun luukulla ja leipäjonossa Newcastlen kulmilla.
59-vuotias nimihenkilö (Dave Johns) on sydänkohtauksesta toipuva leskimies ja työtön puuseppä. Hänelle tietotekniikka on jäänyt tuntemattomaksi, joten työvoimatoimiston käytäntö tarjoaa tiukkaa rumbaa. Tapahtumissa havainnollisestaan, miten byrokraattinen valtakoneisto voi tehdä apua tarvitsevan elämän todella piinalliseksi.
Satunnainen kohtaaminen tuo Danielin tuttavuuteen toisen työttömän, kahden lapsen nuoren yksinhuoltajaäidin (Hayley Squires). Kaksikon – ja myös muutaman muun – toimien kautta elokuva muistuttaa siitä tärkeästä seikasta, miten solidaarisuus on ennen muuta samassa veneessä olevien juttu.
Aineksia klassikoksi
Brittifilmi voidaan tiivistää ympäripyöreisiin, mutta toisaalta paljon kertoviin sanoihin: siinä on suoruutta ja luotettavuutta suhteessa kuvattuun yhteiskunnalliseen todellisuuteen, siitä kumpuavat aitous ja autenttisuus niin henkilöiden, näyttelijätyöskentelyn kuin miljöönkin suhteen.
Unohtamatta suinkaan tekijöiden vilpittömyyttä ja pitkän kokemuksen suomaa näkemyksellisyyttä: Loach täytti kesäkuussa 80, Laverty on ”vasta” 59-vuotias.
I, Daniel Blaken rinnalle kannattaa nostaa aiempi Loach & Laverty -filmi Hellä suudelma (2004). Se on monisyinen arki- ja rakkausdraama, josta kirjoitin tuoreeltaan todeten, että elokuva pohjustaa yksilötasolla lännen ja islamin väistämättömästi syvenevää kohtaamista päivänselvänä viestinään se, että molemmin puolin tarvitaan ymmärrystä ja joustavuutta.
Hellä suudelma ja I, Daniel Blake ovat polttavan ajankohtaisia ja ytimeltään ajattomia elokuvia. Niissä on riittävästi aineksia tulla arvostetuiksi klassikoiksi.
I, Daniel Blake (Englanti, Ranska, Belgia, 2016). Ohjaus: Ken Loach. Käsikirjoitus: Paul Laverty. Pääosissa: Dave Johns, Hayley Squires, Sharon Percy. Ensi-ilta 11. marraskuuta.
uutiskirje 
