Europarlamentaarikko Merja Kyllönen kysyy aiheellisesti (KU 21.10.) ”Onkohan kokonaisuus ihan loppuun asti mietitty”, kun ilmastotaakka lykätään vain liikenteelle ja maatalouden piiristä väitetään, että päästöjen vähentäminen ”ei ole mahdollista”.
Pariisin ilmastosopimus osoittaa, että tutkijat ja EU-päättäjät eivät edelleenkään tiedosta sitä, että noin kolmannes tai jopa 40 prosenttia ilmakehän liiasta hiilidioksidista on peräisin tehomaatalouden rappeuttamista pelloista. Maapallon viiden miljardin hehtaarin viljelymaan humuksesta on kemikalisoituneen nykymaatalouden seurauksena hävinnyt 20–40 prosenttia.
Suomessa humuskato on 40 prosentin luokkaa. Se tarkoittaa, että jokaiselta suomalaiselta 2,5 miljoonalta peltohehtaarilta on purkautunut ilmakehään 40–60 tonnia hiilidioksidia. Tämä prosessi jatkuu maailmanlaajuisena.
Liikenne on merkittävä hiilidioksidipäästöjen aiheuttaja. Se on aivan totta. Mutta liikennepäästöjen vähentäminen esimerkiksi 20 prosentin verran on näpertelyä sen rinnalla, mitä Afrikassa tapahtuu: siellä kulotetaan joka vuosi runsas miljardi (!) hehtaaria heinämaata, ja jokainen poltettu hehtaari tuottaa saman verran ilmastokaasuja kuin 6 000 autoa (Savory Institute), siis noin 6 000 kertaa enemmän kuin koko maailman yhden miljardin autokanta. Nämä faktat kuitenkin sivuutetaan, ja suositukset kohdistuvat vain fossiilisiin päästöihin.
Ilmastotutkijoilla näyttävät olevan suuruusluokat pahasti kateissa. IPCC ja Pariisin sopimus eivät mainitse asiaa sanallakaan. Minkälaista tieteellistä ajattelua tällainen toiminta edustaa?
Hiilen sitominen merkittävissä määrin mineralisoimalla mekaanisin keinoin maaperään tai meriin on silkkaa utopiaa ja osoittaa tutkijoiden vieraantumista todellisuudesta. Maatalous, joka vastaa reilusta kolmanneksesta hiilidioksidipäästöistä, on keskeisessä roolissa myös suunnan kääntämisessä.
Se tarjoaa ylivoimaisesti halvimman ja tehokkaimman keinon hiilidioksidin sidontaan. Siihen kykenee kuitenkin vain hyvin toteutettu luomuviljely, joka pystyy tehokkaasti kasvattamaan maan humuspitoisuuden entiselleen ja vielä sitäkin paremmaksi. Prosessi on luonnostaan hidas, mutta jo 20–30 vuodessa saavutettaisiin merkittävä hiilidioksidipitoisuuden lasku ilmakehässä.
Suuntaamalla maatalouden saamat tuet kaikkialla pelkästään luomuviljelyn kehittämiseen ei suunnan kääntäminen toisi edes merkittäviä lisäkuluja. Samalla turvattaisiin peltojen viljelykunto, joka nykymenolla vähenee vähenemistään, kunnes viljely käy mahdottomaksi. Näin käy noin kymmenelle miljoonalle peltohehtaarille joka vuosi, ja hiilidioksidipäästöt jatkuvat.
Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n ja EU:n päättäjien olisi korkea aika herätä tietokonemallinnusten parista todellisuuteen. Ranskan 4 per 1000 -aloite osoittaa, että heräämistä tapahtuu jo.
Seppo Lohtaja
Uusikaupunki