”Ohjaisiko lapsille ja nuorille suunnattu taidekasvatuksen tarjonnan tuntuva lisäys kohti paremmin voivaa yhteiskuntaa?”
Edellä oleva on lainaus Taideteollisen korkeakoulun opinnäytekirjoituksestani muutaman vuoden takaa. Kysymyksellä avaisin keskustelun syrjäytymisen ennaltaehkäisemisen eteen tehtävistä toimenpiteistä, alkaen sieltä kultaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta.
Tragedia Imatralla, jonka seurauksena kolme ihmistä kuoli nuoren ihmisen ampumiin kiväärinlaukauksiin, on yksi esimerkki siitä, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu, kun ihmisen ääni ei enää kuulu.
Trapetsitaiteilijalla on alapuolellaan turvaverkot, kaiken varalta, mutta missä ovatkaan yhteiskunnan turvaverkot silloin, kun elämästään syrjäytynyt niitä eniten tarvitsee? Vastaus kuuluu: eivät missään, koska kysymys on pohjimmiltaan rahasta ja rahan kohdentamisesta. Siinä taas on kyse arvoista, siitä mikä on tärkeää.
Yksilön hyvinvointi korreloi todellakin yhteiskunnan hyvinvointiin, mikä seikka tämän päivän päättäjien tulee tajuta. Koulutuksen, varhaiskasvatuksen, monialaisen ja -tasoisen sivistystyön ja taiteen maailmankatsomusta avartavan vaikutuksen aliarvioimiseen meidän maassamme ei ole varaa.
Ei myöskään ole varaa tuhota yhdenkään kansalaisen elämänhalua, mikä johtaa itsetuhoon ja muiden kanssakulkijoiden elämän halveksuntaan.
Suomen päättäjät siellä eduskunnan yläportailla, ihmisarvoa ei saa mitata talouselämän mittareilla.
”Pyrkimys parempaan nykyhetkeen on toimintaa paremman tulevaisuuden hyväksi”, sanoi John Dewey.
Elisabet Andersson
Espoo
uutiskirje 
