Kuulin joskus kesällä tarinan, jota olen sittemmin miltei päivittäin ajatellut. Sinänsä tavallisessa tarinassa olivat aineksina etelähämäläinen työmies, sisällissota, pakomatka Pietariin, sekasortoiset olot Pietarissa ja vihdoin kotiinpaluu.
Omista sanoistaan liikuttunut kertoja, työmiehen pojanpoika, ei tapahtumia kovin tarkkaan tuntenut, mutta hän ymmärsi, että jokainen tarina vaatii huippukohtansa, komean lopetuksen.
Kotiinpaluusta oli tehtävä äärimmäisen vaikea ja vaarallinen, joten Pietarin ja Suomen väliin ilmestyi äkkiä järvi, josta työmies ui viimeisillä voimillaan ylitse. Niin, kai se oli Saimaa, kertoja hiukan arastellen lisäsi, mutta karkotti pian epäilykset ja totesi napakasti: Kyllä, Saimaa se oli.
Kansallisessa mytologiassa Rajajoki paisui hyrskyäväksi kohtalonvirraksi.
Mutta kuinka mielikuva Saimaasta on voinut kertojan aatoksiin iskostua? Onko hän matkustanut Pietariin junalla ja ihastellut radanvarren laajoja järvimaisemia?
Tämä ei ole mahdollista, sillä Helsinki–Pietari-rata kulkee pitkin kuivaa ja karua maata ja junaan eksynyt turisti alkaa hiljakseen epäillä, että topeliaaniset legendat Suomen tuhansista tai peräti kymmenistä tuhansista järvistä ovat pelkkää puuta ja heinää.
Hetkeä ennen Vainikkalan raja-asemaa pilkahtaa näkyviin pari lampea ja niitä seuraa välittömästi radan ensimmäinen järvi, Telkjärvi, jonka lahti jatkuu Hounijokena kohti Venäjää.
Tämän rajajoen linjauksesta on kai aikoinaan paljonkin kiistelty, sillä raja halkoo kiihkeänä siksakkina kapeaa uomaa.
Kun tullaan Venäjän puolelle, Buslovskajan eli Loukon jälkeen häämöttää radalle vielä Houninjärvi, mutta Lužaika, entinen Nurmi, on jo vedetön, vaikka juuri sieltä tulivat nurmikset, nuorisoluistimet, joissa terät kiinnitettiin hankalasti monoihin.
Viipurissa vettä riittää, mutta se on merta eikä sitä oteta nyt huomioon. Kannaksella, Suomenlahden ja Laatokan välissä, junamatkustajan silmään ei vesistöjä kuitenkaan siinnä.
Matkustin kerran Leningradiin ryhmässä, jonka opas oli venäjän kielessä tuuliajolla ja maantiedossa hakoteillä. Karjalan kangas, hän lakkaamatta hoki, mutta mäntykangastahan Kannaksen maisema armeliaasti ajatellen on.
Kuivaa, kuivaa ja yhtäkkiä, aivan viimeisillä minuuteilla, kun matkalaiset keräilevät jo kamppeitaan, radan vasemmalla puolella vilahtavat Suzdalinjärvet!
Täällä Pietarin porteilla ei uskoisi Suzdalinjärviä kohtaavansa, mutta selityksenä ovat maaorjat, jotka kreivi Pjotr Šuvalov Suzdalista, Moskovan takaa, inkeriläisille tiluksilleen kuljetti. Maaorjien asuinpaikkaa alettiin sanoa Suzdalinkyläksi ja läheisiä lampia Suzdalinjärviksi.
Kreivillinen sukunimi elää yhä Šuvalovossa, josta Suomen ensimmäinen tietosanakirja kertoo näin: ”Šuvalovo, rautatieasema (III l.) Viipurin-Pietarin radan Venäjän-puolisella osalla, Pargalan ja Oserkin asemain välillä; 118 km Viipurista, 11 km Pietarista.”
Pargala tunnetaan nykyisin Pargolovona ja Oserki Ozerkina, ”Pikkujärvinä”. Ozerki on myös sinisen metrolinjan asema, josta on enää hujaus Parnasin pääteasemalle. Nimi tarkoittaa Parnassosta, mutta ei Kreikan vuorta, vaan Katariina Suuren tilaamaa runokukkulaa.
Beloostrovissa, Valkeasaaressa, Pietarin juna ylittää myyttisen Rajajoen, vaikka harva matkustaja parin sekunnin tapahtumaa edes huomaa.
Rajajoen kylä eli Perä-Kuokkala on jo kadonnut, mutta itsenäistymisen jälkeen sen asemasta tuli kansainvälinen turistikohde, jonka jugendtornit ja jugendkaaret huokuivat modernia tyylikkyyttä.
Asemaa tärkeämpi nähtävyys oli kuitenkin rautatiesilta ja varsinkin sillan takana vaaniva punainen hämärä: Rajajoki oli lännen ja idän, hyvän ja pahan, Suomen ja Venäjän ikuinen raja.
Mikael Agricola kuoli Kuolemajärvellä ja raja kulki yhtä loogisesti Rajajoessa, mutta kun suomalaiset vannoivat talvisodan alla, miten tuumaakaan isäimme maasta ei anneta pois, rajalla oli ikää vasta 75 vuotta.
Alkuaan Suomen suuriruhtinaskunnan ja Pietarin kuvernementin raja kulki Inkerinmaan sisuksissa, mutta vuonna 1842 suuriruhtinaskunnasta lohkaistiin Kankaankylä, nykyinen Aleksandrovskaja, ja vuonna 1864 Sestroretskin asetehtaan iso alue.
Raja siirtyi tuolloin viinimarjoilta tuoksuvaan Siestarjokeen, joka alkaa Pohjois-Inkerin Lempaalasta, Larin Parasken mailta, ja laskee nyt Suomenlahteen Sestroretskin kaupungissa pitkin Vodoslivnoin kanavaa – kansan suussa Šiputškaa.
Tarinan isoisä kroolasi Saimaan yli, mutta oikeasti esteenä oli vain Rajajoki (entinen Siestarjoki, nykyinen Sestroretsk), jolla on sata ilmettä ja oikkua.
Vaikka joki virtaa pääsääntöisesti pohjoisesta etelään, se kiertelee, kaartelee, lorisee, solisee, tyyntyy suvannoksi, laajenee tulvajärveksi, kutistuu lasku-uomaksi. Joki on matala ja monin paikoin myös kapea: Beloostrovin eli Valkeasaaren kohdalla vastarannalle voi melkein harpata.
Kansallisessa mytologiassa Rajajoki paisui hyrskyäväksi kohtalonvirraksi ja työmiehen pojanpoika näki joen jo Saimaana, joka oli hänelle tuttu risteilyistä, kylpylöistä, norpista ja Nestori Miikkulaisesta.
Ja Saimaasta on tehty myös isoisän tilanteeseen sopivia lauluja: ”Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa. Ei ole ruuhta rannalla, joka minun kultani kannattaa.”
Myyttien todellisuudessa Rajajoki oli turhan vaatimaton ja samaa voi sanoa – juhlavuoden alkukuohuissa – myös joulukuun kuudennesta. Suomi itsenäistyi puolivahingossa, joten tapahtumaa piti suurennella ja keksiä jostakin sota, jolla urhoollinen kansakunta itsensä vapaaksi riuhtaisi.
Ratkaisuja keksittiin kaksittain: sisällissota ja talvisota. Niillä molemmilla on täytetty itsenäisyyssodan tyhjänä ammottavaa aukkoa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 