”Kahdeksanvuotiaana tiesin
että maailma tuhoutuu
kaksintaistelussa suurvaltojen
kahdeksanvuotiaana etsin
kartalta kaukaista paikkaa
joka välttäisi laskeumaa.”
Näin tulkitsi sukupolveni, tai ainakin minun, syvimpiä tuntoja ja merkittävimpiä lapsuusmuistoja 1990-luvun superbändi Ultra Bra. Toissa viikolla bändi ilmoitti paluustaan festivaalilavoille tulevana kesänä, mutta jostain kumman syystä en ole vielä ehtinyt lippukauppaan (edes internetissä).
Seuraavana päivänä iloisesta festariuutisesta Bulletin of Atomic Scientists järjesti tiedotustilaisuuden, jossa kerrottiin Tuomiopäivän kellon siirtämisestä puolta minuuttia lähemmäs keskiyötä. Kello on nyt kaksi ja puoli minuuttia vaille keskiyön.
Kellon historia palautuu 70 vuoden taakse. Joukko Manhattan-projektin tutkijoita alkoi julkaista uutiskirjettä, josta sittemmin kehittyi Bulletin for Atomic Scientists. Nämä ensimmäisen ydinaseen kehittämiseen osallistuneet tieteilijät halusivat luoda uutiskirjeeseen symbolin, joka kuvaisi pysyväisluonteisen uhkan tasoa ydinaseiden aikakaudella.
Kello otettiin käyttöön kesäkuussa 1947, jolloin se näytti seitsemää minuuttia vaille puoltayötä. Keskiyö symboloi maailmanlaajuista katastrofia, alun perin ydinsodan aiheuttamaa ihmiskunnan tuhoa.
Kello roikkuu Chicagon yliopistossa Bulletinin toimiston seinällä. Bulletinin tiede- ja turvallisuusneuvosto arvioi minuuttiviisarin siirtämisen tarvetta ja ilmoittaa muutoksista kerran vuodessa.
Kellon tarkoituksena oli kuvata muutoksia ydinsotaan johtavan uhkan tasossa, mutta ei niinkään reagoida kansainvälisten voimasuhteiden muutoksiin. Koska muutoksista ilmoitetaan vuosittain eikä välittömästi jonkun tapahtuman seurauksena, Kuuban ohjuskriisi esimerkiksi ehti tulla ja mennä heilauttamatta minuuttiviisaria.
Kun minä synnyin, Tuomiopäivän kello näytti yhdeksää minuuttia vaille puolenyön. Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on Misha-karhun kyyneleet, jotka päättivät Moskovan olympialaiset vuonna 1980 (video löytyy nykyään YouTubesta, jee!).
Tuona vuonna kelloa oli jo siirretty kahdella minuutilla lähemmäs puoltayötä. Seuraavana vuonna sitä siirrettiin vielä kolme minuuttia lähemmäksi.
Supervaltojen alati kiristyneet keskinäiset suhteet ja asevarustelukilvan kulminoituminen näkyi vuonna 1984, kun Tuomiopäivän kello siirrettiin kolmea minuuttia vaille puoleenyöhön. Ainoastaan vuonna 1953 kellon minuuttiviisari on ollut vielä pykälää lähempänä keskiyötä.
En noina vuosina etsinyt kartastosta paikkaa, joka välttäisi laskeuman. Minä sen sijaan luin tietosanakirjasta kuvausta Pompeijista uudestaan ja uudestaan. Nuo tuhkan alta esiin kaivetut rauniot kiinnostivat minua loputtomasti.
Iltaisin usein mietin, mahdanko herätä aamulla, vai kaivaako kenties joskus jossain kaukaisessa tulevaisuudessa joku arkeologi Forssan raunioita ydinsodan jäljiltä.
Luin Bernard Bensonin Rauhankirjaa aina uudestaan ja uudestaan. Kirjassa pieni poika kyseenalaistaa koko ydinasevarustelun mielekkyyden ja saa lopulta aikaan maailmanrauhan.
Kirja toimii edelleen turvallisuutta ja uskoa herättävänä silloin, kun ei oikein jaksa uskoa pienen ihmisen vaikutusmahdollisuuksiin. Sen hiukan naivissa otteessa ja tikku-ukkopiirroksissa on jotakin kovin lohdullista.
Kun kylmä sota 1990-luvun alussa päättyi, elettiin hetki ydinasevarustelun kulta-aikaa. Tuntui (ainakin omassa teini-ikäisessä mielessäni), että kaikki on mahdollista, ehkä jopa täydellinen ydinaseriisunta. Tuomiopäivän kellokin pysyi muutamia vuosia ensin 17 minuuttia ja sitten 14 minuuttia vaille puolen yön.
Noina aikoina oli helppo hengittää ja hoilata Scorpionsin tahdissa muutoksen tuulista. Elämä tulvi maagisia hetkiä, ja kaikki kansat olivat liudentumassa globaaliksi yhteisöksi. Historian loppu oli käsillä ja uusi vapauden aika koittanut. Mikään ei pysäyttäisi edistystä ja kehitystä kohti aina vaan parempaa ja tasa-arvoisempaa maailmaa.
Oli myös helppoa olla nostalginen suhteessa omiin lapsuuden pelkoihin. Ultra Bra sanoitti nuo pelot ja teki niistä jopa tanssittavia. Bändin paluu-uutinen sai minut pohtimaan, kuinka suhtautumiseni kappaleeseen Kahdeksanvuotiaana on olennaisesti muuttunut viimeaikoina.
Enää ei ole niin helppoa olla nostalginen, koska ydinsodan pelko on taas uudella tavalla aivan totta ja läsnä. Yhdenkään lapsen en soisi kasvavan noiden pelkojen kanssa, vaikka ne myöhemmin voisivatkin jalostua vaikka väitöskirjan tutkimusaiheiksi.
”Kahdeksanvuotiaana tiesin, että ihminen murskautuu, silmänräpäyksessä historiaan.” Nykyisin Tuomiopäivän kellon keskiyö ei symboloi ainoastaan ydinsodan tuottamaa globaalia katastrofia vaan myös ilmastonmuutoksen aiheuttaman laajamittaisen ympäristökatastrofin mahdollisuutta.
Myös muut ihmisen aikaansaamat teknologiset kehitykset, jotka voivat edesauttaa ihmiskunnan tuhoa, on otettu vuodesta 2007 asti huomioon minuuttiviisarin paikkaa asetettaessa.
Yhdysvaltain ydinasepolitiikan arvaamattomuus ja ennakoimattomuus tällä hetkellä pitää silmänräpäyksessä tapahtuvan tuhon mahdollisuuden mielen päällä. Ilmastonmuutoksen aiheuttama tuho saattaa viedä pidemmän aikaa, mutta sen mahdollisuus pitänee kellon tiukasti keskiyön tuntumassa kauan.
Nyt on aika toimia, kaikin mahdollisin ja mahdottomilta tuntuvin tavoin, paremman elämän puolesta. Vielä voimme istuttaa omenapuita, koska tukka ei ole vielä tulessa.
Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun perustaja.
uutiskirje 
