Yhteiskunnallisia teemoja on taiteessa usein lähestytty kiertämän kautta. On allegorioita, on metaforia, on faabeleita, joista kuuluisimpina varmaankin Aisopoksen sadut, joissa ihmiselämää koskevat moraaliopetukset on naamioitu viehättäviksi eläinsaduiksi.
Myös lapset ovat usein saaneet toimia välikappaleina, kun aikuiset käsittelevät oman maailmansa kipeitä ongelmia, esimerkiksi erilaisten asioiden syntyjä ja säännönmukaisuuksia.
Useampi sukupolvi suomalaisia koululaisia on lukenut William Goldingin (1911–1993) romaanin Kärpästen herra (1954, suom. 1960). Vertauskuvallinen romaani kertoo joukosta koulupoikia, jotka hajoavat valtataistelun jälkeen kahdeksi heimoksi ja muuttuvat osin villi-ihmisiksi jouduttuaan autiolle saarelle lentokoneonnettomuuden jälkeen.
Katsojan kannalta syntyy kiinnostava keitos: samastumisen ja vieraantumisen välinen heiluriliike.
Goldingin romaani on ollut jopa niin vaikutusvaltainen, että sitä on käytetty johtamispsykologian opetusmateriaalina. Kouluissa äidinkielen opetus on muuttanut pakkoluettavien kirjojen jälkeen muotoaan, mutta Kärpästen herraa käytetään draamaopetuksen pohjatekstinä edelleenkin.
Kuvataiteissa lapset ovat perinteinen aihe. Usein kyse on hellyttävästä ja herttaisesta aiheesta, jonka ympärille on järjestetty näyttelyitä ja kirjoitettu kirjoja: esimerkiksi Sirpa Westerholmin toimittama Lapsi Suomen taiteessa (WSOY 1998) ja Satu Itkosen kirjoittama Sydänääniä – äiti ja lapsi suomalaisessa taiteessa (Kirjapaja 2003).
Usein kyse on myös perinteisiä arvoja ja sukupuolirooleja uusintavasta diskurssista, jonka ravistelukin olisi varmaan paikallaan. Minäkin sain näitä asioita pohtiessani välittömästi idean näyttelystä, jossa käsiteltäisiinkin isää ja lasta suomalaisessa nykytaiteessa. Ja toisenkin: sateenkaariperheet ja lapset.
Isyyttä miettiessäni muistin myös sen, miten kansakoulun Henkisissä kilpailuissa lausuin Uuno Kailaan (1901–1933) runon Sanat ja ihmettelin sitä, että ”äiti maistuu suukkoselle”, mutta isässä pitäisi muka olla jotain pelottavaa:
Isäkin on hyvä sana,
mutta siihen kertyy joskus ukkosta
ja silloin on paras
livahtaa oven taakse piiloon.
Taiteen vastaanottaminen on yksilöllinen kokemus. Syntyvät nopeat assosiaatiot ovat usein ennustamattomia ja aina yksilöllisiä reaktioita, joita kanssaihmiset eivät välttämättä kykene edes kunnolla ymmärtämään. Kaikki vaikutuksen tuottanut aiempi taide – oli se sitten kuvataidetta, kirjallisuutta tai elokuvaa – ja oma henkilöhistoria vilahtelevat mielessä hieman hallitsemattomasti. Yksi assosiaatio johtaa toiseen ja jossain vaiheessa sitä alkaa hiljalleen eritellä vähän analyyttisemminkin omaa kokemustaan, mutta silloin on jo tietyllä tavalla nopeiden ensiajatustensa vanki.
Käyntini Galleria Heinon tuoreimmassa näyttelyssä – Erno Enkenbergin Meistä luvattiin pitää huolta (21.5. saakka) – oli tässä suhteessa häkellyttävä. Vähän aikaa teoksia katsottuani mieleeni tulvahti Jarmo Mäkilän seitsemän vuoden takainen omaelämäkerrallinen ja lähinnä poikien maailmaa käsittelevä näyttely Suden hetki samassa galleriassa. Omille assosiaatioilleen ei kukaan mahda mitään.
Seuraava askelkin oli täsmälleen sama kuin seitsemän vuotta aiemmin. Muistin taas välittömästi Rob Reinerin mainion elokuvan Stand by Me (1986), omituisen kasvutarinan, jossa neljä poikaa lähtee etsimään metsästä ruumista. Assosiaatioissa kyse lienee tunnelmasta, jonka valtaan jouduin. Sekä Mäkilän että Enkenbergin maailmat ovat jotenkin vinksahtaneita, lievästi surreaalisia, ja niillä on selvästikin yhteyksiä painajaisunten teemoihin.
Kuvataide jaetaan usein esittävään ja ei-esittävään. Enkenbergin näyttely on ikään kuin esittävää – ja varsin tarkkaakin sellaista – taidetta, mutta se ei esitä mitään olemassa olevaa. Se esittää jotain, jonka voimme vain kuvitella: maailmaa, josta aikuiset ovat kadonneet. Sen lapset ovat vähän kuin Goldingin lapset: he ovat jääneet keskenään ilman auktoriteetteja ja ohjausta. Lapset joutuvat kuin keksimään uudestaan yhteiskunnan ja sen instituutiot perinteineen tullakseen keskenään toimeen.
Toisin kuin Golding, Enkenberg ei päädy utopian vastakohtaan dystopiaan, epätoivottavaan yhteiskuntaan ja sellaisen kuvaamiseen. Mutta ei hän mitään auvoakaan kuvaa. Tummasävyiset maalaukset vaikuttavat inhimillisesti katsoen vierailta ja sellaisina vähän värisyttäviltä.
Pohtiessani syytä tähän ajauduin taas assosiaatioihini ja lukemiini kirjoihin. Esimerkiksi Bertolt Brechtiin ja vieraannuttamisen käsitteeseen, metodiin, jonka avulla katsoja tunteellisesti eläytyvän vastaanottajana olemisen sijaan kykenisi herättämään itsessään kriittisyyttä. Enkenbergin maalaukset ovat nimittäin sellaisia, että niiden maailmaan on tavallaan helppo samastua, koska ainakin minulle ne ovat tavallaan tuttua unimaailmaa. Mutta jokin niissä kuitenkin mättää.
Syy on Enkenbergin kiinnostava tekniikka, joka tekee maalauksista lopultakin juuri vieraannuttavia. Hän tekee ensin paperista elokuvalavasteen kaltaisen pienoismallin, valokuvaa sen ja ryhtyy sitten maalaamaan valokuvaa. Prosessi on tietyllä tavalla näkyvissä, vaikkakin oudosti sekoittuneena illuusion tuottavan realistissävyisen maalauksen kanssa. Eiköhän tämä ole juuri vieraannuttamista?
Katsojan kannalta syntyy kiinnostava keitos: samastumisen ja vieraantumisen välinen heiluriliike, jota ryydittävät satunnaiset ja hallitsemattomat assosiaatiot. Tällaista voisi nimittää hedelmälliseksi taidekokemukseksi.
Kirjoittaja on lähinnä kuvataiteen alueella työskentelevä kulttuurialan prekaari, jonka eduskunta määritteli vastoin hänen tahtoaan yrittäjäksi 1.1.2016 alkaen.
uutiskirje 
