Ihmiskunnan katseet ovat tätä kirjoitettaessa kohdistuneet laajalti siihen, mitä Yhdysvaltain viime presidentinvaalien tulos ja uuden presidentin Donald Trumpin politiikka merkitsee koko maailman kannalta.
Se on totta kai tärkeä kysymys. Kuitenkin ihmiskunta elää paraikaa toista tulevaisuuden kannalta sitä paljon merkittävämpää kehityksen vaihetta. Kysymys on tulevaisuuden objektiivisten edellytysten juuri nyt tapahtuvasta olennaisesta muuttumisesta, ja sillä on edellä sanottua ratkaisevasti pitempiaikainen ja syvällisempi vaikutus ihmiskunnan tulevaisuuteen.
Tämä muutos, joka perustuu mikrokosmoksen löytymiseen 1900-luvun alkupuolella, alkoi konkreettisesti ensimmäisen ydinaseen pudottamisesta toisen maailmansodan loppuvaiheissa ja ilmenee nyt digitaalisen maailman syntymisenä ja nopeana etenemisenä.
Tunnusomaista tässä vaiheessa näyttää olevan ihmisen toiminnan nopeutuminen. Yleisen kehityksen kannalta tärkeät matemaattiset laskelmat voidaan tehdä nopeasti, ja maailmaa voidaan informoida nopeudella, joka merkitsee maailman siirtymistä osittain yhteiseen reaaliaikaan. Tärkeä tekijä on myös se, että kaiken tiedon tallentamiskyky on kasvanut lähes äärettömäksi samalla kun sen esiin saaminen on samaa nopeusluokkaa kuin muunkin informaation.
Digitaalisen maailman monipuolisen leviämisen ihmiset ovat tiedostaneet yleisesti. Erityisesti sen on tehnyt nuoriso. Mutta miten mikrokosmos on tämän takana, sitä ei yleisemmin pohdita. Se on kvanttifyysikkojen aluetta. Kuitenkin uuden digitaalisen maailman synty on niin suuri asia, että myöhemmin tulevaisuudessa tätä vaihetta tullaan mitä ilmeisimmin pitämään historian yhtenä merkittävimmistä käänteistä, jolloin ihmiskunnalle on syntynyt uusia mahdollisuuksia muuttaa olennaisesti elämänsä perusteita.
Niinpä kysymys ei tässä ole samanlaisista suurista muutoksista kuin mitä on edustanut esimerkiksi Euroopan integroituminen ja Euroopan unionin muodostaminen. Ne ovat suuria muutoksia, mutta niiden pysyvyys on epävarmaa. Digitaalisen maailman syntyminen on sen sijaan käänne, jota ei voi peruuttaa ja joka tämän jälkeen on perustavana lähtökohtana kehitykselle eteenpäin.
Hallittu kehitys
Digitaalisen maailman etenemisen avaamat uudet näköalat viittaavat vahvasti siihen, että on tullut aika suhtautua kehityksen käsitteeseen uudella aktiivisella tavalla. Kansantalouksia ja myös maailmantaloutta koskien se tarkoittaa siirtymistä vapaan kehityksen filosofiasta kohti päämäärätietoisesti hallittua kehitystä. Se on tullut yhä välttämättömämmäksi, koska maailman yllä olevat uhat ovat kohtalokkaan suuria.
Edellytyksenä on kuitenkin demokratian nostaminen yhteiskunnan kehitystä ohjaavaksi täysivaltaiseksi tekijäksi. Sitä asemaahan demokratialla ei edes länsimaissa ole tähän asti ollut. Rajoittava tekijä on ollut vapaan kehityksen filosofia.
Ongelman ydin on ollut siinä, että yhteiskuntajärjestelmä on jakaantunut kahteen osaan, talousjärjestelmään ja poliittiseen demokraattiseen järjestelmään. Kun kapitalistisen vapaan markkinatalouden filosofia on edellyttänyt itsenäisyyttä suhteessa poliittiseen järjestelmään ja demokratia on sen hyväksynyt, on oleellinen osa yhteiskunnallisesta vallasta demokratian ulkopuolella talouselämän hallussa, ja siihen tarvitaan muutos.
Tämä suuri periaatteellinen ajattelutavan muutos lähti liikkeelle jo välittömästi toisen maailmansodan jälkeen, kun hyvinvointivaltiota alettiin rakentaa. Valitettavasti sen keskeytti 1970–1980-lukujen vaihteessa Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt uusliberalismi eli perusolemukseltaan sotaa edeltäneestä järjestelmästä kiinnipitäminen uusin nimin.
Nyt digitaalisen maailman syntyminen palauttaa tilanteen niihin periaatteellisiin lähtökohtiin, jotka silloin syrjäytettiin, mutta kuitenkin kehityksen täysin uusin mahdollisuuksin.
Demokratia ja yhteiskunnan instituutiot
Demokratian kohottamisen kehitystä hallitsevaan asemaan täytyy perustua paitsi yhteiskunnallisten ajattelutapojen muutokseen myös vahvaan institutionaaliseen ratkaisuun. Tämä puolestaan saattaa edellyttää vallan perinteisen kolmijaon tarkistamista.
Voimakkaasti muuttuvassa maailmassa kehityksen yleisen kulun hallitsemisen täytyy joka tapauksessa olla pitkäjänteistä, perusteellisesti harkittua ja yleistä luottamusta nauttivaa. Se ei siis voi riippua tavanmukaisista poliittisen elämän vaihteluista. Siten sen tulee olla valtion hallinnassa erityisasemassa, kuten esimerkiksi oikeuslaitos nykyisessä demokraattisessa oikeusvaltiossa.
Yleispoliittisesti tärkeänä asiana on samalla syytä todeta, että kehityksen hallitseminen ei edellytä tuotannon yhteiskunnallistamista eikä yksityisen yritystoiminnan lopettamista. Kuitenkin välttämätöntä on uusliberalismin mukana tulleen yksityistämisen lopettaminen ja kehityksen tarvitseman rahoitusjärjestelmän siirtäminen valtion vastuulle. Vasta silloin kehitystä voidaan hallita kokonaisvaltaisesti.
Digitalisointi ei luo yksistään mahdollisuuksia, vaan myös ongelmia. Merkittävimpiä ovat työn tuottavuuden kasvuun liittyvät muutokset työllisyydessä. Tällöin esiin nousee yhtäältä kysymys työaikojen lyhentämisestä ja toisaalta niin sanotun perustulon jakamisesta kaikille. Kumpaakin tullaan tarvitsemaan.
Työajan lyhentäminen ei ole mikään vieras asia, mutta perustulo on. Monet kokevat sen epäterveeksi ilmiöksi sen vuoksi, että se ei ole vastikkeellisesti ansaittua. Tämä on kuitenkin vanhan ajan ajattelua. Jotta ihmiskunta voi turvata tulevaisuutensa, meidän on suuntauduttava kohti entistä paljon humaanimman maailman rakentamista. Siihen objektiivinen kehitys antaa mahdollisuuksia ja siihen kuuluu myös perustuloajattelu. Perustulo on syytä nähdä yhtenä ihmisarvon turvaamisen ratkaisuna oloissa, joissa työn tuottavuuden kasvu ja täyden työllisyyden periaate törmäävät vastakkain. Samalla sen edellytyksenä on tietenkin progressiivinen tuloverotus.
Globalisaatio
Nykyajan kehityksen suuriin linjoihin kuuluu globalisaatio. Se on edennyt kansainvälisen kaupan vapauteen perustuen. Sen mukaisesti sen on katsottu merkitsevän ihmiskunnan taloudellisten kehityserojen tasoittumista, mikä näyttää hyvältä asialta.
Käytännössä asia on kuitenkin monimutkaisempi. Suuret ylikansalliset yhtiöt ovat siirtäneet tuotantoaan kehitysmaihin pääasiassa sen vuoksi, että työvoimakustannukset niissä ovat huomattavasti alemmat kuin teollisuusmaissa. Yhtiöt katsovat, että näin ne toimivat kehitysmaiden hyväksi järjestäessään niille työtä ja samalla omaksi hyväkseen pitämällä tuotantonsa kustannukset mahdollisimman pieninä. Mutta kun lähtökohtana on tuotannon siirto, ovat monet ”alkuperäiset” työntekijät menettäneet oman työnsä. He ovat siten kokeneet olevansa globalisaation maksajia, mikä on tullut yllättävän voimakkaasti esiin juuri Yhdysvaltain presidentinvaaleissa.
Nykyisellä globalisaatiolla onkin kahdet kasvot. Se edustaa kipeästi kaivattua ihmiskunnan yhtenäistämistä teollistamalla kehitysmaita. Mutta samalla se pyrkii turvaamaan maailmankehityksen jatkumisen kapitalistisen markkinatalouden ehdoilla, mikä merkitsee länsimaiden ja niistä riippuvien maiden elämistä jatkuvasti hallitsemattoman kehityksen epävarmuudessa.
Se on kuitenkin vain osa siitä epävarmuudesta, jota ihmiskunta paraikaa kokee. Suurimmat epävarmuuden aiheuttajat ovat ydinsodan vaara ja ilmastonmuutos. Edellisestä ei paljon puhuta. Sen sijaan yhä useammat ovat tiedostaneet kirkkaasti ilmastonmuutoksen todellisuuden ja tervehtineet toivorikkaina muun muassa Pariisin ilmastosopimusta, joka tähän asti on näyttänyt etenevän lupaavasti.
Nyt sitä uhkaa mureneminen, koska presidentti Donald Trump on antanut ymmärtää suhtautuvansa siihen kielteisesti. Jos siinä tämän vuoksi epäonnistutaan, merkitsee se äärimmäisen yliolkaista suhtautumista ihmiskunnan yhteisiin ponnistuksiin turvata elämän edellytysten jatkuminen tällä planeetalla.
Ero sen välillä, mitä ihmiset eri puolilla maailmaa paraikaa miettivät, ja sen välillä, mitä maailman kokonaistilanne heiltä edellyttäisi, on valitettavan suuri. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että ollaan hämmentyneitä, vaan myös siitä, että arvomaailma on samalla järkkynyt. Siitä vähäisestä humaanisuudesta, joka on pitänyt maailmaa koossa, on huolestuttavasti loitonnuttu.
Yhteiskuntafilosofia avainasemassa
On joka tapauksessa selvää, että hyvää tulevaisuutta ei rakenneta samojen yhteiskuntafilosofioiden pohjalta kuin tähän asti. Ihmiskunnalla on edessään uusien ratkaisujen aika, ei suinkaan Yhdysvaltain presidentinvaalien johdosta, vaan sen johdosta, että digitaalinen todellisuus tarjoaa uudet mahdollisuudet hallita kehitystä ja sen mukaan rakentaa uusi parempi maailma.
Kun paremman yhteiskunnan rakentamisen mahdollisuudet ovat olemassa ja tarve sen toteuttamiseen kiistämätön, seuraa siitä suuri kysymys: kuka näyttää tietä? Jostakin sen on joka tapauksessa alettava.
Vaikka asialliset edellytykset tien avaamiseen saattaisivat parhaiten olla joillakin pienillä mailla, kuten Pohjoismailla, aloituksen kantavuus ei ehkä olisi riittävä. Näin ollen katseet on käännettävä suurempiin yksiköihin, kuten Yhdysvaltoihin, Venäjään, Kiinaan ja Eurooppaan.
Yhdysvaltoja koskien tiennäyttäjän asema edellä käsitellyssä mielessä ei ainakaan juuri nykyisessä vaiheessa näytä realistiselta. Maailmanpolitiikassa sen intresseissä näyttää painopiste olevan sotilaallisen voiman kasvattamisessa ja globalisaation tarkistamisessa omien etujen vahvistamiseksi. Toisaalta sisäiset jännitteet voivat johtaa yllättäviin seurauksiin.
Venäjän kohdalla näyttää olevan ensimmäisenä tavoitteena myös sotilaallisen voiman kasvattaminen. Se on silmiinpistävää erityisesti siksi, että maa on kuitenkin taloudellisesti huomattavan heikko muihin verrattuna. Oman itsensä vuoksi sen ehkä kannattaisi ottaa vakavasti digitaalisuuden avaamat uudet mahdollisuudet taloutensa kehittämiseksi. Tiennäyttäjäksi siitä ei ainakaan pitkään aikaan ole.
Kiina on erikoistapaus. Se on nopeasti kehittynyt yhdeksi maailman johtavista maista ja kasvattaa talouttaan voimakkaasti, mutta vahvistaa itseään myös sotilaallisesti. Se toimii ideologisesti poikkeuksellisella tavalla pitämällä maan poliittisen johdon tiukasti kommunistisen puolueen käsissä, mutta sallimalla samalla kapitalistisen järjestelmän taloudessaan.
Sosialismia tavoitellessaan se havaitsi nopeasti Neuvostoliiton taloudellisen kehityksen ongelmat samaan aikaan kun lännessä talous kasvoi. Siitä tehtiin johtopäätös, että kapitalismissa on vielä yksityisen yrittämisen voimaa, jota kannattaa hyödyntää, kunhan ei anneta sille liikaa valtaa.
Lännen globalisaation ansiosta Kiina on saanut otteen nykyajan teknologiasta ja näyttää kulkevan omaa tietään perusteellisesti harkitun pitkän ajan strategiansa mukaisesti. Vaikka strategia on tehokas, Kiina voi tuskin olla tiennäyttäjä länsimaisille demokratioille. Silti sen kokemuksiin kannattaa suhtautua vakavasti.
Onko Eurooppa sittenkin tiennäyttäjä?
Monien kansallisvaltioiden muodostama Eurooppa, joka on synnyttänyt kaksi maailmansotaa, on kokemustensa perusteella korvannut sotilaalliseen voimaan nojautumisen integroitumisella ja Euroopan unionin luomisella. Vaikka EU:n toiminnassa on suuria ongelmia, edustaa se periaatteelliselta lähtökohdaltaan positiivisinta tulevaisuuteen suuntautumista. Heikkoutena siinä tosin on sitoutuminen kapitalistisen talousjärjestelmän hegemoniaan. Mutta niinhän on tehnyt koko länsimainen demokraattinen maailma, joten muutoksen tarve on yhteinen.
Näyttääkin siltä, että juuri EU:lla olisi parhaimmat edellytykset suuntautua hallittua kehitystä tavoittelevan yhteiskuntajärjestelmän toteuttamiseen. Joka tapauksessa sekä yhteiskunnalliset paineet että uudet mahdollisuudet sen tekemiseen ovat nyt poikkeuksellisen suuret. Niinpä tärkein kysymys on lopulta se, onko ihmiskunnalla riittävästi henkistä voimaa analysoida nykyinen tilanne mahdollisimman objektiivisesti ja sen mukaan siirtyä vihdoin paremman maailman tietoiseen rakentamiseen.
uutiskirje 
